Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä
jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle
vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka
sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan
ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia
työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten
ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota
ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen
talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä
kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna
yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi
aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään
taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan
entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan
työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut
karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten
ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle
maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., -- se kaikki olisi
ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää,
ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla
aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi -- ja siinä hänen tekeillä
oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin
talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi --, että
hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja
työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea
parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden
mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän
jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut
hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan
ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan
suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen
tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin
nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä
siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään
-- hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä
ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun --,
työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä
tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa
vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja
pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia,
puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä
työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea
ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli
saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään
apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset,
siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin
parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin
määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota
heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli
helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan
heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli
ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille
sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää
pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän
päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän
kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin
olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan
rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat
alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko
päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan
syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli
syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle,
eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan
syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta
oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä
tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan
kohtaan -- päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja
mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi
talonpojilta saada --; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi
tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset
olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla
vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo
kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä
vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan
pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään.
Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi,
eikä hän enää voinut jatkaa sitä.
Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui
Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei
voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä
Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan -- tietenkin
uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli
antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin
itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut
lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien
luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa
rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä.
"Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei
hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen.
Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan.
"Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa
häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua
vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän
luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko
minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin
sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä
anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!... Miksi Darja
Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut
tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se
on mahdotonta aivan mahdotonta!"
Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa
pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä
on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."
Se oli Levinille jo liikaa. Miten viisas ja hienotunteinen nainen
saattoikaan tuolla tavoin alentaa sisartaan! Levin kirjoitti kymmenen
eri kirjelappua, mutta repi jokaisen niistä, ja lähetti satulan
ilman mitään vastausta. Oli mahdotonta luvata saapuvansa, kun ei
kerran voinut mennä sinne, ja jos taas sanoisi, ettei voisi tulla,
koska oli joitakin esteitä tai oli lähdössä jollekin matkalle,
olisi se vieläkin pahempi. Hän lähetti satulan ilman vastausta ja
-- tuntien tehneensä jotain häpeällistä -- jätti ikäväksi käyneen
isännäntoimen työnjohtajalleen ja lähti kaukana asuvan ystävänsä
Svijazhskin luo koettaakseen metsäonneaan siellä olevilla hyviksi
kehutuilla kurppasoilla ja täyttääkseen vanhan vierailulupauksensa,
josta Svijazhski oli äskettäin häntä kirjeessä muistuttanut.
Surovskin piirin kurppasuot olivat houkutelleet häntä jo kauan, mutta
talousasioiden takia hän oli aina lykännyt matkaansa tuonnemmaksi.
Nyt hänestä oli hauska päästä Shtsherbatskien naapuruudesta ja
taloustoimista pois metsästämään, sillä metsästys oli aina ollut
hänen parhaana lohdutuksenaan kaikissa murheissa.