Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto.
Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä
ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä
valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa
oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi
pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti
kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa.
Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa
kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen
puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä
huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että
hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi
olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman
ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan
ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen
näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka
pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan
valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi
sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean
jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan
järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei
Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että
hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten
tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei
Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa.
Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi -- kuten aina puhuessaan
-- katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen,
kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi
kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa
pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean
jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä
myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä
voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä
eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta
istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi
kuin hän oli osannut odottaakaan.
Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi
mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin
näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista,
joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.
Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh
unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, -- päivä, jonka hän oli
määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna
Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä
yllätyksenä.
Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli
lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei
Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän
saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa.
Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan,
jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski
ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään
tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä
tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja
puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei
tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan
oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei
Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata
tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.
Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti
miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh
istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän
ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.
Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen
ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt;
samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä
ja pyysi häntä istumaan.
-- Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon
viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa.
Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut
sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan
opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt
mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti
melko kauan. -- Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta
vastausta lisäsi: -- Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja
minun täytyykin heti lähteä. -- Minä aioin matkustaa pois...
Moskovaan, Anna sanoi.
-- Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja
vaikeni jälleen.
Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan
selvittelyä, aloitti Anna itse.
-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä
laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen
kampauksessaan, -- minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä
olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja
minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.
-- Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. --
Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin
hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. -- Mutta niin kuin minä
silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, -- toistan
nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin"
sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat
heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti
erityisesti sanaa "hauskoja". -- Minä tahdon olla tietämättä sitä
niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin
nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille,
että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja
että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon
valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.
-- Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna
sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.
Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän,
ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä
kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän
tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.
-- Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min... aikoi hän
jatkaa.
Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.
-- Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut
leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen
verran... kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne...
että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille
annoitte.
Anna huokasi ja painoi päänsä alas.
-- Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
kiivastuen, -- joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne
suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä
siinä mitään moitittavaa... kuinka te voitte pitää moitittavana
aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?
-- Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?
-- Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte
niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä... ja
ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan
teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään
sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole.
Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. -- Hän
nousi ja lähti ovea kohti.
Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh
pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.