XXII

Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta

perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti

Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin.

Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään

vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui

mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen

asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja

niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen

yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen

odotus -- kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se

tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski

jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja

tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän

heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin

iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään

ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää

aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten

liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä,

joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui

hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti

valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui

hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä

hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa

ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta

ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät

katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat,

vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja

ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista,

puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot

-- kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla

sivellyssä maisemataulussa.

-- Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja

otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen

katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului

ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin

tasaista viertotietä pitkin.

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni",

hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista

kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän

oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä

enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan

puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi

kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän

ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän

pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven,

hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti.

Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän

näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin

katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen

kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin

sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella

voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista

keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi

omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin

kättä.

-- Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata

sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara

ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

-- Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

-- Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin

käsikoukkuun, -- kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon

hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut

omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo

tarttuvan itseensäkin.

-- Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä

ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

-- Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti

ja raskaasti, -- että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin

kanssa kerroin hänelle kaikki... sanoin, etten voi enää olla hänen

vaimonaan, että... kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään

kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun

Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa

saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

-- Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän,

miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan

hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui

ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta -- kaksintaistelun

välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan

johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän

ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt,

että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan

eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto

ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi

siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata

Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän

asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on

tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä

kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi.

Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli

odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

-- Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi

hermostuneesti, -- ja tässä on... hän otti hansikkaastaan miehensä

kirjeen.

-- Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta

jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; -- en ole

muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista,

jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

-- Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. -- Voisinko minä sitten

epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt...

-- Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen

vastaantulevaan naiseen: -- Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi

nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

-- Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat

ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen

omituisen vihaisesti harson alta.

-- Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä

voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän

pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet

valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun

aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin

kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän

tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa

hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun

aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman

ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se,

mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla

ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että

sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei

ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin

yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt

sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi

viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

-- Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, --

hän...

-- Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski.

-- Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. --

Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi

enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

-- Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi

enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi

kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt

välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan,

mutta sanoikin jotain muuta.

-- Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän

nolostui, ja tuli punaiseksi, -- että sinä annat minun harkita ja

järjestää meidän elämämme. Huomenna... alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Entä poikani? huudahti hän. -- Sinä näet, mitä hän kirjoittaa:

täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

-- Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa

tätä alennuksen tilaa?

-- Kenen alennustilasta sinä puhut?

-- Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

-- Minun alennustilastani... Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät

merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt

toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli

jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia.

-- Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin

sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse

minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja

niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa.

Minä olen ylpeä asemastani, sillä... ylpeä siitä... ylpeä... hän

ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet

tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä,

-- ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun

purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin

liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja

tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä

jotain pahaa.

-- Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. -- Anna

pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. -- Eikö voisi ottaa poikaa

mukaan ja jättää vain miehesi?

-- Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen

luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki

jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

-- Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

-- Niin, niin, Anna sanoi. -- Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet.

Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.