XXI

-- Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään,

sanoi Petritski. -- Joko se päättyi?

-- Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen

viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike

olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa

saanut.

-- Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski.

-- Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa),

odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

-- Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen

sävelten raiunnan. -- Mikä juhla siellä nyt on?

-- Serpuhovskoi on tullut.

-- Vai niin! Vronski sanoi. -- Minä en sitä tiennytkään. Hänen

silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan

ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa -- tai ainakin ottanut

suorittaakseen siltä näyttävän osan --, ei hän enää voinut tuntea

kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei

tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen.

Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen

tulostaan.

-- Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano.

Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin

huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat

viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan

terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin

ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä

kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja

viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko

sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin

edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja

astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme,

urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari

kädessä ja hymyssä suin.

-- Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle,

toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli

miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin

ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat

enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo

alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä

kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja

menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen.

Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon

hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti

maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut

olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä

suorana, huulet valmiina suutelemaan.

-- No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. -- Ja

Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille

ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

-- Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja

vetäen hänet syrjään.

-- Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille

osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

-- Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin

tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

-- Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi

adjutantin puoleen: -- Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin

paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

-- Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. -- Hei,

tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan

ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi

itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä"

Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman

väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille

Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä,

ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään

ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli

ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin

torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa

vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen

pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu,

joka kiinnosti kumpaakin.

-- Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi

Serpuhovskoi. -- Hauska, että olet usein tavannut häntä.

-- Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset

naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän

hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se

oli hänestä hauskaa.

-- Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

-- Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi,

Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset.

-- Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä

ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa

kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena

salata sitä.

-- Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan

tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen

kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

-- Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri,

Vronski sanoi.

-- En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. -- En sano, ettei

kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan

tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä

taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan

käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään

sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän

tietoisena menestyksestään. -- Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä

lähemmäksi päämäärää tulen.

-- Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä.

Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä

mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

-- Vai niin! Vai niin! -- sanoi Serpuhovskoi nauraen. -- Minun

pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti

hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja

käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä

niin kuin olisi pitänyt.

-- Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä,

mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

-- Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä.

Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin

tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa

hurraahuudon, -- hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

-- En sitä väitäkään.

-- Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

-- Kuka niitä tarvitsee?

-- Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa

puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä

kommunisteja vastaan?

-- Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä

oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. -- Tout ça est une blague.

Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja

ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin

vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue

meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

-- Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. --

Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

-- Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä

asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon

läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko

rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän

täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain

suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja

koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon

ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin

que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi

ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä

huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä

ansio -- se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia

ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon

huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan,

tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa

hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai

rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi

myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella

harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan,

joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin

ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

-- Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän

vastasi, -- vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

-- Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

-- On se. Totta se on... nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

-- Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä

ikuisesti.

-- Kenties, vastasi Vronski.

-- Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen

ajatuksensa, -- mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin

puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän

sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi.

Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle

suojelustani... Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi,

olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän

ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi

hymyillen hellästi kuin nainen, -- anna minulle carte blanche, jätä

rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

-- Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin

kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän,

mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja.

Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin

hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän

osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. -- Mutta minä olen

naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman

vaimonsa, jota rakastaa, oppii -- kuten joku on sanonut -- tuntemaan

yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä

tuhatmääriä.

-- Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta

kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

-- Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi

miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla

jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman

häiriötä -- ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin,

että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista,

-- varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain

käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on

laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti

käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin

menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään.

Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa

naisten takia.

-- Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen

neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli

suhde.

-- On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on

seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista

käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen

suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

-- Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä

lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin

miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat

aina terre-à-terre.

-- Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta

lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän

luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

-- Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja

sävähti punaiseksi.

-- Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi

Serpuhovskoille.

-- No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

-- Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut

Pietarissa.