XX

Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat

varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja

mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita,

mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski,

joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin

tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden

edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi,

että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että

miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei

saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa

anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla

järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle,

ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja

voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli

rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät

soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti

vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa

vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle

vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen

elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa,

ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei

suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin

antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla

tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä

kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja

arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua.

Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan

ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin

Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä

yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä

liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta

minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus,

oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi

hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia

sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään.

Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän

tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain

sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa

lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja

ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan

olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt

miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa

päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin

pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä

yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet

pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä

saisin järjestetyksi... Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään,

kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun

täytyy olla valmis siihen... täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa

toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili

hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave --

haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta

joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa

kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat

onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren

virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi

hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa

toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa

arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja

hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman

miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja

taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä

loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa,

koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut

oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän

tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan

miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat

jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti

ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli

nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota,

oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä

kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli

alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja

koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa

upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa,

vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut

Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja

sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille

kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai

nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen

ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli

virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten

asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja

loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka

sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi

enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa

minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies

voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa

asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat

takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse,

ettei halua muuttaa asemaansa... Kun minulla on hänen rakkautensa,

en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään

kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin.

Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi

mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun

hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon

jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän

kylvyn, pukeutui ja lähti.