Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen
elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa
ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi
eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut
päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.
Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan
-- keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa -- niitä selvittelemään.
Hän sanoi sitä tilinteoksi eli -- kuten hän sitä ranskaksi nimitti --
faire la lessive.
Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski
peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille
rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi,
että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun
hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui
hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.
Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten
itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee
väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja
vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä
monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän
tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä
olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja
joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että
tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi
ikävyyksiin.
Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia
selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille
kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa
seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän
selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset
rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat
kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta
vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti
sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat
velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli
ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua
hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta:
1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta,
joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle
peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan
-- hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, -- mutta
Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei
ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se
kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä
ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että
oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi
pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne
tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut.
Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen
sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne
olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle,
englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista
täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa.
Viimeinen velkasarja -- kauppa-, ravintola- ja räätälivelat -- ei
antanut aihetta mihinkään ajatteluun.
Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa
ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot,
jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei
sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta
hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja.
Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista
tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti
velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja
Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut
vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen
itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut
veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän
menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin
rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut
voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla
oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin
20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt
ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja
Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa.
Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes
45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna
vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen
tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä
saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen
suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän
menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä
häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään
sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään
kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka
arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden
seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita
koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun
hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan,
joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen
jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka
mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä
naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja
pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata
koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä
ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.
Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli
monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen
englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen
mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän
kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän
otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne
vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa
Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.