Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua,
ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz
ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin
Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja
burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi
naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan.
Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä
täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä
välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho
Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin,
vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi
miehekkäästi huoneessa istujien kättä.
Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä
ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä
rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen,
suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin
hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin
paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen
yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli
mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä
häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro
vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta
ja takaa.
Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.
-- Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen
yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien
laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. -- Minä
ajoin Vasjkan kanssa... Ai niin, te ette olekaan tuttuja. -- Ja hän
esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja
punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta
herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei
sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:
-- Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän
sanoi hymyillen.
-- Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.
-- Sama se, saanpahan sitten.
-- Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, -- olen
minäkin hyvä... Unohdin kokonaan... Minä toin teille vieraan. Tuossa
hän on.
Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli
kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että -- huolimatta hänen nuoresta
iästään -- molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.
Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt
epäjumalansa kintereillä.
Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza
Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat
itämaisen veltot ja silmät ihanat ja -- kuten kaikki sanoivat --
selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja
antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli
yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.
Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen
näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet,
hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja
turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli
samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin
alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien
häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota
ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän
välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin
selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien
silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä
vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli
nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla
kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi
iloinen hymy.
-- Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen
Annan luo. -- Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä,
mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä
teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen
Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.
-- Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna
sanoi punastuen.
Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.
-- Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. --
Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?
-- Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.
-- Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan
ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.
-- Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,
Anna sanoi.
-- Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään,
ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.
Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten
herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.
-- Ikävää! sanoi Betsy. -- Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä
eilen oli ollut teidän luonanne.
-- Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.
-- Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat
aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla.
Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi
ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. -- Ei tarvitse muuta kuin
vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa
olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta
ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.
-- En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien
kysymysten vuoksi.
-- Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun.
Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut,
joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat
ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär,
ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan
Anna Kareninan hän koetti -- kuten älykkään maailmanmiehen tulee --
osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.
-- Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, -- se onkin juuri paras
keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan
puoleen, -- ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule.
Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää
unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.
-- Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä
viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.
-- No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?
-- Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää
hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.
-- Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa
enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.
-- Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi
taas Annan puoleen.
Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta
kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet
lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan
kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi,
miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa
tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.
Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin
krokettia pelaamaan.
-- Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova
saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.
-- On liian suuri vastakohta, hän sanoi, -- joutua tästä seurasta
vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden
ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia,
jaloja, panettelunvastaisia tunteita.
Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan
lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri
-- kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa,
että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta
välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli,
millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja
kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin
tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.