XVI

Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos;

talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin.

Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa

hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi

kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä.

Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna,

joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi

pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun

Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten

tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei

Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

-- Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui

kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan

mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei

Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

-- Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

-- Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin

sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä

seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea

lopusta päin: "...muutossanne... huolehdin... panen painoa tämän

pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin,

luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän

oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että

onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän

oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja

toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja

nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä

hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa,

hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen,

inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu

kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi,

siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe,

mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on

kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä

minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä

nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on

joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö

minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt

rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut

mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin,

etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole

syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan

rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet,

-- minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän..."

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin

kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee

minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään

turmioon..." "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne

odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa

minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja

kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes

minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut)

sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi

jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään

rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla

tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin

nainen... sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi

tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen

lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo

ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä

mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin,

etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei

siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen

vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja

elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä

nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi

minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin

valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut

niin onnetonta naista kuin minä..."

-- Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja

pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen

vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei

jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä

asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle,

mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten

ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli

nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa

selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että

kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli

ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja

joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta

huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka

lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen

naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei

koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan

ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään

ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen,

jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että

niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin

kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki

hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti

kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

-- Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

-- Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, -- odottakoon vähän aikaa.

Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni

päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi

taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi

tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen

ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti

ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä

Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen

unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä

tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt,

ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää

vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja

soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

-- Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

-- Eikö ensinkään?

-- Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat

odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

-- Mitkä vaatteet tuodaan?