XV

Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski

oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä

sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja

toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa

kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle

kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään

hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli

tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi

entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta,

että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi

olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä

olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen

sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana

iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen

miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen

vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä

oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta,

ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset

ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat

oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään

virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle.

Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä,

mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä

vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka

aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi

hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli

estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin

selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä,

vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei

ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä

nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle

tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet

talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän

kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä

löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut

häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut

mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa

Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli

sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään,

että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet

ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei

uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata

poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään

huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui.

Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon

soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli

Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat

tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova,

vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja

ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista

henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki

kirjelapun ja huoahti.

-- En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli

yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, -- saat mennä, minä pukeudun

heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä

samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen

turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi

hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna

koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu,

oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun

pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin,

että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa,

että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen

sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa

tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi,

että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus

kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja

mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä

hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua

molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa

molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja

alkoi kävellä.

-- Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka

tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

-- Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen

ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

-- On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

-- Missä pahanteossa?

-- Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa

syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän

oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi

vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime

vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä

nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä,

mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka

oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei

voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos

Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli

tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen

elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia

lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi

häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin

ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa

kanssa. Se hänen täytyi tehdä... Hänen piti saada rauhoittua ja

päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan

liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti

häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin

vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen

odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona

ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot

jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä,

joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia

muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä

Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä

oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat

siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa

Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä;

Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en

ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

-- Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä

pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä

oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. -- Jättäkää hänet

kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja

päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

-- Äiti, minä... en minä... poika sopersi koettaen saada äitinsä

ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

-- Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta,

-- sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?...

Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla

rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan

pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin

tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?"

Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi

äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää.

Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä,

oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet

ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

-- Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa

seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin.

"Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut

olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja

niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän

ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä

lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas,

kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän

sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne?

Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa.

Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta

ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti

omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti

miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne

alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä

tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan

hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen,

jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen

jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne

siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti

hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä..." Hän

pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti

hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin

kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen

vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken

miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli

niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?"

hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa,

hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä

kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin.

"Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni

yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle

lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon

tavaroitaan.