Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei
Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän
näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan
ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut
välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua.
Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti
kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä
tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä,
jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea
teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen
hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana.
"Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin
tavallisesti huusi.
Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle
suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen
itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa
kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet
hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että
tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa
mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä
siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta
hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin
oudoksuttanut Annaa.
Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas
vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen
kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä
mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.
Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä,
olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen.
Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin
tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta
jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen
ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että
kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.
Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä
vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta,
itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä,
potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei
sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen
elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella
muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei
Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt
se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta
yksinomaan vaimoaan.
"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut
nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä
häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja
hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli
heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut
huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat
selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen.
"Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun
erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse
olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan
hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole
olemassakaan."
Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei
Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi
kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi
puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt
hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan
toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein
parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös
kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.
"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt
rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin
tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä
löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En
minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin
mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta
miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis
Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman
lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas
Paskudin, Drahm... Niin, Drahm myöskin... niin kunnianarvoinen,
toimelias mies... Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei
Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa
jokin järjetön naurettavuuden varjo... ridicule, mutta minä en
ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina
ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan
osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli
arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia
tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi
kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain
siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi
muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri
menettelytapoja.
"Darjalov vaati kaksintaisteluun..."
Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut
Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka
mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella
häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään
käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina
pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä
mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle
alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän
oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien
välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin
niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään
ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään
tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.
"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä
(toista on Englannissa), että varsin monet" -- ja niiden monien
joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei
Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, -- "näkevät kaksintaistelussa
sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä
haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh
itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi
haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti
ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että
minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin
ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän
pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä
minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli
päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi
mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa
rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu
kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on
vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla
tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin
henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä
siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi
aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni
koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, -- eivät sallisi sitä, että
Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan.
Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei
henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut
antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se
olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu
ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan.
Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni
esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh
oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se
näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.
Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan
toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa
aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja
avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan
ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta
ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän
tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman
vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut
oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti
laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan
Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis
sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä.
Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet
tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon
rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty
hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista,
vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön
silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.
Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin,
joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin
ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan --
tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä -- hän ei voisi
saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero -- tai jo pelkkä
hankekin -- saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä
miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka
Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää
halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut
tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan.
Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin
että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan,
siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän
näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.
"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov,
Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan",
jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama
häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja -- mikä
pahinta -- se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen
vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!"
hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi
olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."
Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden
aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat
hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan.
Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen -- halu estää Annaa
riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa.
Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen,
hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä
hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan
uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia
ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä,
että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata
maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia
keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea
-- sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen -- vaimon
rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani
tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen
huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille
huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis
noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa
minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa."
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli
hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä.
"Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti",
hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani,
vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja -- niin vaikeaa kuin
se minulle onkin -- uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen
ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin,
ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä
vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin
valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan
ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen
päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten
kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja
mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi
tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei
hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina
oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden
keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh
ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan
toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei
voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän
hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen
vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo.
"Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme
palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä
merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän
on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla
onneton."