XII

Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää,

lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle

haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten

luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset

kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja

heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla

ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen,

puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen

yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.

Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä

kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti

hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin

muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen --

kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun

aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät

sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki

mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut

tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun

joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin

valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen

joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä

suhteessa tuohon maailmaan.

Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen

kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka

olivat tahtoneet pettää häntä -- nuo samat talonpojat tervehtivät

häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen

tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää

häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja

antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli

omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli

aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja

asiaan kuulumattomia mietteitä.

Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena

sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen

johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen

vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus,

että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän

vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä

itsestään.

Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa.

Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet

koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat

makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että

Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle

yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä

yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja

naurua ja sitten taas laulua ja naurua.

Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin

iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului

vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä

aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi

taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.

"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen

koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut

ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut

ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski

hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta

sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui

hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat

koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi

sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli

varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden,

joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja

kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta

elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään

selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö

Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä

naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän

taas itseltään eikä löytänyt vastausta. -- "Niin, minähän en ole

nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän

sanoi itsekseen. -- "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa,

että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni

perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. -- "Tämä on

paljon yksinkertaisempaa ja parempaa..."

"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista,

näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä

yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä!

Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin

taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata

viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on

muuttunut."

Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi,

ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki,

joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen

voittoon ja pimeyden tappioon.

Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna.

"Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää

kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen

päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat

nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät

pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui

sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät

pääsivät taas tasaiselle pohjalle.

Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti,

lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.

Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui

nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin

käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin

yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä

hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.

Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät

katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo

oli välähtänyt hänen kasvoillaan.

Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä

ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa

saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se

oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja

tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä

tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, --

kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan

avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti

etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, -- vain

siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka

oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.

Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi

kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta

osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, -- jäljelle

olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän

itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen,

nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.

Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän,

jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja

tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään

näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo

tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä,

vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä

hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko.

Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen

elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan

häntä."

Anna Karenina(#49487) · 第 78 / 228 题