Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää,
lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle
haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten
luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset
kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja
heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla
ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen,
puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen
yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.
Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä
kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti
hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin
muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen --
kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun
aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät
sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki
mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut
tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun
joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin
valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen
joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä
suhteessa tuohon maailmaan.
Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen
kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka
olivat tahtoneet pettää häntä -- nuo samat talonpojat tervehtivät
häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen
tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää
häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja
antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli
omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli
aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja
asiaan kuulumattomia mietteitä.
Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena
sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen
johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen
vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus,
että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän
vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä
itsestään.
Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa.
Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet
koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat
makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että
Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle
yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä
yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja
naurua ja sitten taas laulua ja naurua.
Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin
iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului
vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä
aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi
taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.
"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen
koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut
ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut
ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski
hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta
sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui
hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat
koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi
sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli
varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden,
joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja
kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta
elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään
selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö
Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä
naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän
taas itseltään eikä löytänyt vastausta. -- "Niin, minähän en ole
nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän
sanoi itsekseen. -- "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa,
että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni
perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. -- "Tämä on
paljon yksinkertaisempaa ja parempaa..."
"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista,
näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä
yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä!
Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin
taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata
viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on
muuttunut."
Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi,
ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki,
joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen
voittoon ja pimeyden tappioon.
Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna.
"Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää
kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen
päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat
nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät
pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui
sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät
pääsivät taas tasaiselle pohjalle.
Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti,
lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.
Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui
nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin
käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin
yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä
hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.
Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät
katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo
oli välähtänyt hänen kasvoillaan.
Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä
ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa
saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se
oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja
tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä
tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, --
kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan
avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti
etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, -- vain
siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka
oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.
Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi
kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta
osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, -- jäljelle
olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän
itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen,
nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.
Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän,
jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja
tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään
näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo
tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä,
vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä
hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko.
Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.
"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen
elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan
häntä."