Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin
sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä
Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta
siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan
niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä
ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja
tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi
ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta.
Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä
olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse
lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla,
osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin
vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja
heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen
tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet
entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan
tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat
tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut
ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten
kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut
ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta
tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä
vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät
lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään,
että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää
asiasta.
Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun
talonpoikaisukon -- veljensä entisen imettäjän miehen -- pihaan
Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin
kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti
Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi
hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta
Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja
vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille.
Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla
enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen
petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla
heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen.
Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin
selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa,
vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin
väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja
ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen
jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista
viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen,
ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien
jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu,
Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse
pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi
kirjavanaan kansaa.
Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana,
liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja
levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle
nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat
miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita
rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja
toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina
raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen
takapuoleen saakka.
-- Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko
istuutuen Levinin viereen. -- Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin
heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin
ja rukoihin. -- Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.
-- Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi
rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.
-- Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan,
katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään
punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.
-- Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.
-- Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.
-- Uljas poika!
-- Eipä ole moittimista.
-- Joko on naimisissa?
-- Jo on ollut alun kolmatta vuotta.
-- Onko lapsiakin?
-- Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään...
ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. -- Kyllä ovat heinät hyviä.
Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.
Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan,
jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja
seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria
heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle
ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki
työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät
eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi
hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa
painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään
ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin
ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä
alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman
päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä,
kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti
sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen
ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan
ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden
alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja
remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä
näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.