IX

Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten,

märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia,

kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene

Pokrovskojen herra."

Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessään

Levinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään.

Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kun

Levin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänen

mahtavuuttaan paremmin kuin Levin.

Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta

perhe-elämästään.

-- Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. --

Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille

kätensä.

-- Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun

luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette

täällä.

-- Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.

-- Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun

auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan

ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen

lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja

Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka

kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan

pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan

vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti

sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja

Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.

-- Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, -- sen merkitsevän vain sitä,

että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä

kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja

jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.

-- Eikö mitä! Dolly sanoi. -- Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt

menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla,

selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että

puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti.

Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä

sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.

-- Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.

-- Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun

mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?

Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin

olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet

häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten

seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa

pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta

vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka

taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin

Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja

siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät

kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi

heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä

vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai

oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen,

ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja

lähti juoksemaan.

-- Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti

hymyillen, -- en minä loukkaa enkä pudota.

Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia

ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi

Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.

Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa

Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli

hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä

niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille

voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja

kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.

Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaan

Darja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.

-- Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.

-- Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta

vaihtaakseen: -- Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää?

Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa

kuussa, jos se ei ole liian noloa.

-- Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.

-- Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä

niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.

Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja

Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että

lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.

Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta

myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka

oli niin suurella vaivalla saavuttanut.

-- Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä

tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.

Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen

kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein

luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset

väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä

arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi

taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain,

kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän

ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä

keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki

selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja

ennen kaikkea -- hänen teki mieli puhua Kittystä.

X

-- Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin

yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.

-- Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.

-- Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan

uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.

-- Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen

kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan

ääneti katsoi häneen.

-- Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna

hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, -- miksi te olette

vihoissanne Kittylle?

-- Minäkö? En minä ole vihoissani.

-- Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun

olitte viimeksi Moskovassa.

-- Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, --

minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin.

Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte...

-- Mitä minä tiedän?

-- Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi,

ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä

kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi

katkeruudeksi.

-- Mistä te luulette minun sen tietävän?

-- Kaikkihan sen tietävät.

-- Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos

olenkin aavistanut.

-- Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.

-- Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti

vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä.

Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole

puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.

-- Minähän sanoin jo.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kun viimeksi kävin teillä.

-- Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: -- Minun

on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta... Dolly keskeytti hänet.

-- Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän

kaiken.

-- Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja

nousi. -- Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.

-- Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. -- Istukaa

rauhassa.

-- Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin

sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän

uudelleen ja värähtelevän sydämessään.

-- Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja

kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, -- jollen minä tuntisi teitä niin

kuin tunnen...

Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan

koko sydämen.

-- Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. -- Te

ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta

valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty

tyttö neitseellisessä ujoudessaan, -- tyttö, joka näkee teidät miehet

vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin -- hän voi olla ja on

usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.

-- Niin, jollei sydän puhu.

-- Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet

tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte

häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte,

ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä,

kositte häntä...

-- Ei se ole aivan sillä tavoin.

-- Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun

kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta

tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän

ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.

"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa

vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi, -- niin valikoidaan vaatteita

tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen

parempi... Sitä ei voi tehdä toistamiseen.

-- Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään

kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen

verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. -- Silloin kun kositte

Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli

mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai

Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään

aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi... Minä esimerkiksi

hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut

minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.

Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, -- minä pidän suuressa

arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt.

Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan

sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle

mahdoton... ymmärrättehän, aivan mahdoton.

-- Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota

rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän

rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin

antamansa kieltävä vastaus todista mitään.

-- En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. -- Jos te tietäisitte,

miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi

lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi

sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän

on kuollut, kuollut, kuollut...

-- Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen

surullisesti Levinin kiihtymykselle. -- Niin, minä ymmärrän nyt yhä

paremmin, jatkoi hän mietteissään. -- Te ette siis enää käy meillä,

kun Kitty tulee?

-- En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa,

mutta -- mikäli voin -- koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä

seurastani.

-- Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna

tarkaten hellästi hänen kasvojaan. -- No hyvä; ja olkaamme sitten

kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä

teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.

-- Missä on minun lapioni, äiti?

-- Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.

Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi;

äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli

haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.

Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut

Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.

"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka

luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse.

Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli

itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä

kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja -- vilpittömyyden

kustannuksellakin -- katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä

tavoin.

-- Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi

juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli

paha olla.

* * * * *

Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen,

ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot

synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut

tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen

ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan

pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli

juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa

tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui.

Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli

kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo

lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan

aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja,

ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.

Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla

kertomatta Levinille onnettomuuttaan.

Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen,

ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat.

Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio

teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani

tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele

lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei

tulekaan tuollaisia."

Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.