VII

Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein

luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen

virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön,

joskin muille aivan käsittämätön: -- muistuttamaan olemassaolostaan

ministeriössä -- ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti

aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla

perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut

lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman

paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon,

samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin

viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.

Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja

ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa

sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten,

Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin

sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan

suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha

ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää

oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan

tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka -- kuten kaikki

syyllisyydentuntoiset aviomiehet -- piti tarkoin huolta vaimonsa

mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut

kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta.

Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla,

ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta

lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita

välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja

Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen

isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään,

että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen

taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan

Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen,

että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän

kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan

Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen:

lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse

saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa

kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle,

joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi

maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään,

noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle,

suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi,

että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti

palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti

uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään

ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon,

jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.

Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena

asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että

siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että

vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa

merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa,

mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä

olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään

ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen

ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti

siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä

olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi

kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei

edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut,

kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin

jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut

eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa.

Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi

aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta

oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä

kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista

puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja

olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos

jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan

avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut

edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.

Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja

rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden

keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa

avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä

kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan

Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa

vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin

ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan

onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi,

se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten

kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin

mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö -- Matrjona Filimonovna. Hän

rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se

oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse

tyynesti ja hätäilemättä.

Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui

jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja

työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui

akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi",

johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja

tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua,

ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin.

Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä,

kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan

aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien

oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja

palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi

sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo

silitysraudan haju.

-- Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi Matrjona

Filimonovna osoittaen lautaa.

Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä,

ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet

maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna

voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas,

toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain,

neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani

harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja

huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi

kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut

miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin

mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru

heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse

lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat

niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja

vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta

oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.

Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea

noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin

vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa

suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että

kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, -- ja

hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.