Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja
lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi
kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin.
Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan
takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä,
naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.
Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan
juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista
tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen
puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja
takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.
-- Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa
oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen
ikävän väittelyn.
-- Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh
silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. -- Vedä, vedä toki
ovi kiinni! huudahti hän. -- Päästit taas varmasti kymmenkunta
kärpästä sisään.
Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi
huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.
-- En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni.
Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän
viettänyt?
-- Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän?
Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.
-- Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen
peseytymään.
-- No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh
ravistellen päätään ja katsoen veljeään. -- Mene nyt joutuin, lisäsi
hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli
äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään.
-- Missä sinä olit sateen aikana?
-- Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin
on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. -- Ja Levin lähti
vaihtamaan vaatteita.
Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa.
Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään
vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään
kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.
-- Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. -- Olepas hyvä, Kuzma, ja
hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!
Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti
Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa
eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan
ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu
suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko
on perheineen ulkomailla."
-- Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. -- Vai
lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?
-- Onko se Jergusovo kaukana täältä?
-- Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä.
Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.
-- Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen.
Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.
-- Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta
kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.
-- Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea
oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella
termillä: Arbeitskur.
-- Sinä et sitä luullakseni tarvitse.
-- Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.
-- Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan,
mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas.
Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin
entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat
ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein
hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään
minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet
käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa
suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen
mukaan sopivan toiminnan rajoja.
-- Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut
sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko?
Levin sanoi. -- Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä
muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.
-- Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh -- sinä näytät olevan
tyytyväinen päivääsi.
-- Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen
ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio
ukko!
-- Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös
tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa,
joista toinen on sangen hauska, -- se ratkeaa sotamiehellä, minä
näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.
-- Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät
autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä
eilisestä keskustelusta oli kysymys.
-- Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme
siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen
mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite
on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen
mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin
perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä
olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset
sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei
mitään.
Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä
tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh
kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan
seurannut veljensä sanoja.
-- Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä
olkapäähän.
-- Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin
vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä
minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. -- "Tietysti
olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä
konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään
ja hymyili.
Sergei Ivanovitshkin hymyili.
-- Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi,
sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja
virkeys. -- Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on
sinne asiaa.
-- Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että Sergei
Ivanovitsh säikähti.
-- Mitä nyt?
-- Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden
kämmenellään päähänsä. -- Minähän unohdin hänet kokonaan!
-- Paljon paremmin.
-- Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan
päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.
Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.