IV

Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat,

oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä

työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan --

ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin

miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut

viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä

vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi

päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.

Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei.

Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja

hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta

kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi

mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään.

Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.

"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan

pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin

se tuntuikin veljen ja työväen edessä.

Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja

lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin

niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.

-- Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän

teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin

niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.

Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:

-- Kyllä toimitan, herra.

Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.

-- Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. -- Huomenna minä

aloitan heinänteon.

-- Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien

kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.

-- Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?

-- Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.

-- Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät,

sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.

-- Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen

tottuu. Minä luulen pysyväni perässä...

-- Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin

naureskelevat herransa tempuille.

-- En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei

ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.

-- Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää

viiniä ja kalkkunapaistia.

-- Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.

Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin,

mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui

heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.

Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty

ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen

niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.

Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä

jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat

peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski

heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.

He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli

ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään.

Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli

viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka,

Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin

Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän

kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja

jättäen jälkeensä leveän lakeisen.

Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni

Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.

-- Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi

Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.

Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet

niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina

tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki

häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt

kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:

-- Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan

rupesit! -- ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.

-- Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja

odottaen, milloin saisi alkaa.

-- Katsokin, herra, toisti ukko.

Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden

matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan

niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun

huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:

-- On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse

kumartumaan, sanoi joku.

-- Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.

-- Hyvä tulee, kehaisi ukko. -- Katsos kun sivaltelee... Kovin

teet leveän lakeisen, väsyt, herra... Sitä isäntä aina näet omaksi

hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen

ennen aikaan niskaansa.

Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta

asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin

hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan.

Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen

merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin

väsynyt hän oli.

Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää

Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui,

otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin

oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva

niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan

aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin

viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.

Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen

sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä

kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta:

tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit

pysähtyikin hiomaan.

Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival

tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu

ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien

anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin

lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli

erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen

kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä

kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että

hän kestää.

Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä

lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän

koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista

lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.

Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut

erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja

taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat

jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa

pysyäkseen talonpoikien perässä.

Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi

miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden

suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon,

leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan,

kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana

edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun

levon.

Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan

suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se

tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli

noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista

menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas,

samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle

tuntuvasta virvoituksesta.

Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja

lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan

kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai

myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle

suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli

hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui

keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä

melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun

hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän

työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.

Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan

uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa

hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja

miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat

niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli

jo aika ruveta aamiaiselle.

-- Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.

-- Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.

Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa

matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä

kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta

nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade

oli kastellut hänen heinänsä.

-- Turmelee heinän, hän sanoi.

-- Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.

Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.

Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan

kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti

pukeutua ja tulla ruokasaliin.

V

Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen

niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä

tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä

olevan talonpojan väliin.

Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli

tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää

ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta

työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut

käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään

soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.

Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä

kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu

suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän

hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään

vaikeaksi.

Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen

tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki

tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja

kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja

sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden

vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin

viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä

sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi,

ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä

ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen

kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.

-- Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien

silmää.

Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin

tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta

sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella,

jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin

ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa

metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän

tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet

viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja

elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi

ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne

olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.

Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti

käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai

kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui

mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä

lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin

tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin

oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi

Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä,

milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt

lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä

viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti

syrjään.

Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta

nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli

jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä

vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä

eteensä.

Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty,

kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia -- ja

kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta

lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin

ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri

suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin

leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.

-- No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja

katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.

Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.

-- Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.

Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki

kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat

odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen -- pitempimatkaiset

rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan

siimekseen.

Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.

Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat

aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat

joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat

leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin,

paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä,

leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin

ja siunasi itsensä.

-- No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen

polvilleen kuppinsa eteen.

Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin

päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista

tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja

kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa

ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja

tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun

ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan

juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin;

ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset

kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti

heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen

pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui

hiomassa nuorten poikien viikatteita.

Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon

kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi

iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti

ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva

joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan

liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen

niityn yllä leijailevat poutahaukat, -- kaikki oli kokonaan uutta.

Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko

tänään voisi vielä niittää.

Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen

paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen

päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty.

Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli

saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui

harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään

väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja

niin nopeasti kuin suinkin.

-- Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi

ukolle.

-- Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt

pojille?

Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat

sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn

panette poikki, niin ryypyt tulee."

-- Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä!

Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja

leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.

-- Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään

melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.

-- Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin

koettaen saada hänet kiinni, -- pois tieltä tai jalat poikki!

Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he

kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli

yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä

minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet

lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja

menivät tien poikki Notkoniitylle.

Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn

lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja

rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen

kukkiva horsma keskellään.

Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai

pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin -- niinikään tunnettu niittomies,

isokasvuinen, tummaverinen talonpoika -- ensimmäisenä avaamaan tietä.

Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle,

-- ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja

sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui

metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat

enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen

takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.

Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi

lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka

puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen

kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat

niittäjien iloiset huudahdukset.

Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen

tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain

pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät

kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja.

Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti

nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.

Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea

laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta

ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin

hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti

rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat

paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta

eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten

talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään

ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate

kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea

kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin.

Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.