III

-- Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. --

On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita

hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle... hän ei ole lainkaan

tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä,

ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista.

Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki

tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista

varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei

apteekkeja eikä mitään.

-- Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti,

-- mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?

-- Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain

välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla

silkkaa laiskuutta?

-- Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut

huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.

Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli

joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut

erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.

-- Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole

mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä

olevan enemmän itserakkautta.

-- Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, -- mitä

se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut

ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut

itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut

siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että

kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.

-- Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi

se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja

varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.

-- Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä

sanot... Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde

oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä

pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat

lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.

-- Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit,

viisaat kasvonsa kurttuun, -- kaikella on sentään rajansa. On varsin

kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata

valheellisuutta... sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken

sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta.

Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä

niin vakuutat rakastavasi...

"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.

--... kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät

lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja

on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu

apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.

Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet

niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo

uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista

ryhtyäksesi sitä tekemään.

Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa

kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja

katkeroitti häntä.

-- Niin se on, hän sanoi päättävästi, -- minä en näe mitään

mahdollisuutta...

-- Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon

avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?

-- Minusta se näyttää mahdottomalta... Meidän piirimme neljäntuhannen

neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta

saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun

tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko

lääketieteeseen.

-- Suo anteeksi, tuo ei ole reilua... Voisin ottaa tuhat

esimerkkiä... Ja entä sitten koulut?

-- Mihin niitä tarvitaan?

-- Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se

on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.

Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja

tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä

asiaa kohtaan.

-- Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia

lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en

tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo

lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää?

hän sanoi.

Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton

katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.

Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen

ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:

-- Jahaa... No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee,

tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja

Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.

-- Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.

-- No, sehän nähdään...ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai

sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.

-- Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, --

lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään

korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.

Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt

vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin

uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita,

niin että oli vaikea tietää mihin vastata.

-- Pysykäämme asiassa, hän sanoi. -- On kysymys siitä, myönnätkö

sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

-- Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa

hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää,

veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä

häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän

tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.

Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin

oli osannut odottaakaan.

-- Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh

-- niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin

sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.

-- Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin

punastuen.

-- Miten niin et? Sinähän juuri sanoit...

-- Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.

-- Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.

-- No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin,

-- oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä,

miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin

selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.

-- Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei

Ivanovitsh sellaiseen sävyyn -- niin Levinistä tuntui -- kuin hän

ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella

filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.

-- Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. -- Minä luulen, että

kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen

onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä

näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole

parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä

huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse -- en

ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut

ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken

sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta

iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta,

viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella

kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään

henkilökohtaista tyydytystä tai etua.

-- Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, --

henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien

vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.

-- Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. --

Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli

kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan

taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta

keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja

miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole

mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta

ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja

oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta

hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden

tapahtuneeksi tosiasiaksi? -- Häh?"

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja

hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.

-- Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat

minua... minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin,

niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona

pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme,

olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme --

sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys

asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja

minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla

tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä

päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa

rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.

Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. Sergei

Ivanovitsh hymähti.

-- Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta

hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?

-- Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole

tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän

hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, -- on kuin ainakin

juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain

sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä

voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä

siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän

samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.

-- Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin

Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle,

jonka hän tunsi itsessään olevan, -- välinpitämättömyydelleen

yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:

-- Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä

ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen

totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin

osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta

kuin kenellä muulla hyvänsä.

Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa

omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.

-- Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. -- Kaikkien

aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön

yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän

välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun

täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan

tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä

täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus,

vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät

vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja

jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.

Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle

alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti,

miten väärä veljen kanta oli.

-- Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se

johtuu vain -- suo anteeksi -- meidän tavallisesta venäläisestä

laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että

se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.

Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa,

mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt

hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt:

siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei

Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä

voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään

noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo

aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.

Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja

he lähtivät ajamaan.