Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja
taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä,
liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui
ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt
kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi,
ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle.
Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh
Koznyshevin kanssa ja -- tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa
-- kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen
asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti,
kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana
puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä
huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja
arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa
kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun
jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei
Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että
saattoi pitää niin tyhmästä työstä.
Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille,
lupasi saattaa hänet hevosella joelle.
Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan
olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden
kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt
ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin.
Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten
rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy
varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot
ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu
kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä
äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät
alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret
tummuvat kasoissaan.
Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen
joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta.
Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia
ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen
niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän
kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta
tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen,
joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin
smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että
puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden
siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi
tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki,
koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä
kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu
ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo
kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski,
montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään
kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon.
Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun
oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.
Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja
Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen
pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli,
etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin
tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi
hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin
takertui siemeniä.
Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan,
ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen,
harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen
tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.
Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa
kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.
-- Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.
-- Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.
Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni.
Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää,
ajoivat perässä ja saivat kiinni...
-- No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö
odottaa vielä?
-- Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin
päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin
lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.
-- Mitäs ilmasta arvelet?
-- Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi
veljensä luo.
Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen,
näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että
Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä
vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin
niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon
ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin
tärkeä.
-- Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.
-- Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut
aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään.
Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla
tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä,
miten se on kaunista! hän sanoi. -- Nuo heinäiset niittyrannat,
jatkoi hän, -- tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, -- muistatko?
Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.
-- En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.