I
Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja
sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän
tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään
mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle
siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan,
semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä
tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei
Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa
olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei
Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille
maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka,
sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh
taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa,
toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän
nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin
Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se
tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista
maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja
tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei
Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa
ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa -- sen
hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua --, ja
jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi
ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille
sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan
kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi
kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta,
jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja
joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä
ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä
työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden,
juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan
toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty,
rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten
siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin
ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi
ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä
ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä
eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa
siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt
itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita
eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän
isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat
mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin -- talonpojat uskoivat
häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä
häneltä neuvoa --, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä
kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut
yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin
olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi
väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut
tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä -- niitten joukossa myös
talonpoikia --, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä,
ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja
muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan
toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana
toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös
kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt,
ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin
vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja
ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän
muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut
mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista
suhdettaan siihen.
Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina
veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen
luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin
Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä
asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.
Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli
sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli
liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen.
Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille
asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa,
koska tiesi helposti voittavansa hänet.
Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja
sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja
kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi
hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä
useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia
yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan,
kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei
hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan
elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen,
joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä
olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän
oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei
Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat
olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he
olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi
ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei
Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun
kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai
jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.
Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli
tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin
juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä
kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin
eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön,
että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja
suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja
luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui
nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän
välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään
pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään
paahtaen ja veltosti jutellen.
-- Et usko, vakuutteli hän Levinille, -- miten minä nautin tästä
laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.
Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin
kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli
poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa,
eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja
sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja
ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.
-- Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehotti
Sergei Ivanovitsh.
-- Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja
livistikin pellolle.