Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa,
vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit
asuivat.
Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin,
Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas
käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa
aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen
iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja
puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen
tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja
iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste
hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla
peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa
ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja
voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti
ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä
ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä,
kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan
eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten
muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa
hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään,
vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan
isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar
naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja
iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten
tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän
oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa.
Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle
lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn
ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta
naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.
Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän
ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt
hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä
elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin
ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja
Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut
olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin
samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan
rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.
-- Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi
ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.
-- No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee
heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran
sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria
mennyttä.
-- Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.
-- Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta,
ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.
-- Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas?
Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.
-- Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen
ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.
-- Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat
sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.
-- Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä
kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta
mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en
ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä
oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan
kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole
kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua
kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.
-- Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.
-- Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen
kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta
tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet
niin totinen, mikä sinua vaivaa?
-- Ei minua mikään vaivaa.
-- Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinas
Varenkan puoleen.
-- Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja
herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta
hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.
Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt
toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen
kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.
-- Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi
Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. -- Että hän on
herttainen, tuo teidän isänne!
-- Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.
-- Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä
sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.
-- Minä menen pian, vastasi Varenka. -- He aikovat lähteä pois, ja
minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.
-- Minäpä tulen myös.
-- Mitä te siellä teette?
-- Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti
kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. -- Ei,
odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?
-- Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin... ja toiseksi he
ujostelevat teitä.
-- Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla?
Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?
-- En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.
-- Ei, sanokaa, olkaa hyvä.
-- Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.
-- Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.
-- Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail
Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois
aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka
hymyillen.
-- Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.
-- No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen
miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli
hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne,
syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.
Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin
koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan
olevan pääsemässä valloilleen.
-- Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa... Ymmärrättehän
te sen ettekä siitä loukkaannu...
-- Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten
päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä
silmiin.
Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista
vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.
-- Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.
-- Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se
on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat
ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan
ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään.
Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja
teeskentelyä!...
-- Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.
-- Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua
mikään pakottanut... Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja
sulkien päivänvarjoa.
-- Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?
-- Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä,
petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on
pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.
-- Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. -- Te
puhutte ikään kuin...
Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan
lopettaa lausettaan.
-- Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin,
niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä
sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi
paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse
teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa!
Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon.
Minä en voi olla muuta... Kaikki on ollut typerää!
-- Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.
-- Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas
elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen
niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun
vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!
-- Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.
-- Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.
-- Kitty! kuului ääni huutavan, -- tule tänne. Näytä isälle
korallihelmesi.
Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin
ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.
-- Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti
yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.
-- Ei mikään, vastasi hän, -- tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.
"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä
Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin
häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi
ovelle.
Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa
jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.
-- Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi
Kitty mennen hänen luokseen. -- Minä en tiedä mitä puhuin. Minä
olen...
-- En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka
hymyillen.
Rauha oli tehty.
Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt
kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta
ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla
sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta
ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja
ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut
nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo
surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä
tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt
oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä
raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon,
jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.
Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan
jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.
-- Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.
-- Minä en koskaan mene naimisiin.
-- Sitten en minä tule koskaan luoksenne.
-- No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin
pitää lupauksenne! sanoi Kitty.
Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa
Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja
iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset
surut olivat enää pelkkä muisto.