Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski
omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten
tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä
henkeä, kuten hän sanoi.
Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat
täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja --
huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa -- koetti
ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei
ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli,
mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki
ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana
ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan
näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.
Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut
poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä
tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen.
Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin
kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta
ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä
vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä
hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen
vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi
seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden
ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka
Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa
kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja
venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.
Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen
ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset,
oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko
ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä
useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen
elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta.
Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut
pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin
soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille,
heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa
seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta
valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien
palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta
näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina
liikkuvien vainajien ympärillä.
Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan
tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena,
hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia
jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan
puolialastomana joutuneesta ihmisestä.
-- Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi
tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. -- Olen melkein
ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on
tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä
on... Keitä nuo ovat?
Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten
nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in
saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi
vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän
alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun
ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär,
ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen
häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.
-- Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Sillä
enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty
väittää.
-- Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame
Berthe.
Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti
heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.
-- Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.
Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa
kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella
ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin
kanssa.
-- Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi
ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen
ystävänsä miellytti isääkin. -- Minne te niin kiiruhdatte?
-- Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. -- Hän ei
nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa.
Kävin hakemassa hänen käsityönsä.
-- Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.
Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta
ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.
-- Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame
Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.
-- Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi
ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.
-- Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.
-- Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin,
että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva
Stahlissa, oli erityinen nimensä.
-- En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää
Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta... siitäkin että hänen
miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa
he elivät... Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän
huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki
ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan,
ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea
otsa, jolla oli sairaalloinen puna.
-- Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. -- Ja tuo
nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa,
joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä
leikkivän lapsensa luo.
-- Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi
ruhtinas. -- Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan
sanoa jotain.
-- No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. --
Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.
Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.
-- Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. -- Sallitteko tehdä
tuttavuutta?
Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat
hampaansa.
-- Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.
Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti
osoittaa tehneensä niin tahallaan.
-- Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan
lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.
-- Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki
silmillään vaimoaan. -- Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään,
ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle
kuin nuorat.
Anna Pavlovna tuli.
-- Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan,
ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi
käyneellä äänellään.
-- Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli
niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. -- Erittäin hauska
tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. -- Teitä on jo kauan
odotettu, ruhtinas.
-- Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme
me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä
enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän
voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.
-- No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva
harmissaan.
-- Kuinka sinä niin... kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi
kädellään.
Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan
kävelyään.
-- Oo, oh! huokasi hän raskaasti, -- voi onnettomia ihmisraukkoja!
-- Niin, isä, vastasi Kitty, -- mutta täytyy muistaa, että heillä
on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään
varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen
tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen
käytös oli hänessä nostanut. -- Kas, tuollahan on madame Stahl,
virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla,
tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.
Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen
saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea
ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat
viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa
ikään.
Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä
tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo
ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään
taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:
-- En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata
muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän
sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.
-- Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden
häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän
vivahteen. -- Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.
-- Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?
-- Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli
ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.
-- Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi
ruhtinas. -- Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut
kunniaa nähdä teitä.
-- Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein
saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu... Ei siltä puolen!
hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen
jalkojaan hänen mielensä mukaan.
-- Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin
silmin.
-- Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten
ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. -- Te siis lähetätte minulle
sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän
nuoren ruotsalaisen puoleen.
-- Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan
muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän
lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa
astelemaan eteenpäin.
-- Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten
tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei
rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
-- Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.
-- Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas...
tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?
-- Kyllä.
-- Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen...
-- Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma
ruumiinrakenne...
-- Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.
-- Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa
kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. -- Oh, niitä sairaita rouvia!
-- Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, -- Varenka jumaloi
häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä.
Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.
-- Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään.
-- Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä
keneltä tahansa.
Kitty oli vaiti -- ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään
sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään
salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei
antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi
häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän -- ihmeellistä kyllä -- että
se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden
kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain
lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo,
ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut
kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä
mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia
enää palaamaan.