Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin
Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti
hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi
maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä --
ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota
menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan
pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen,
hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan
toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan
ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä
kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä
slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se
uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä
kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että
käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.
Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli
Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen
muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että
kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja
että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki
mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta
hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten
Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä
tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, -- kaikessa tässä
Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut
tiennyt.
Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame
Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty
havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat
häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl
hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti,
mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran
Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin
seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa
lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä
kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli
epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.
Sen sijaan Varenka -- yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön,
surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä
ikävöinyt mitään, -- oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän
ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen,
että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen
rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi
tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty
ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko
sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset
rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn
tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär
Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne
ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa
mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille,
rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta
rikollisille -- Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin -- viehätti
Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia,
joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.
Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan
suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin
paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön
uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.
Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin
rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn
jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan
kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi,
ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli
paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.
Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta
testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä
Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän
seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien
sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän
perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti
tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä
asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin
kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin
oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä
sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja
kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar
huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä
siitä.
-- Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.
Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään,
että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko
koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee
kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan
ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus
miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn
salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi
äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi
kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei
voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.
-- Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi
ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa.
-- Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.
-- Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen
punaiseksi.
-- Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?
-- Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.
-- Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä
hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.
Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle,
ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja
ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.
-- Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään
ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. -- Miksi ei Anna
Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?
Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei
hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön
häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan
muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä.
Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa
äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se
oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta
itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.
Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen.
Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan
pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän
muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia
suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä
kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan
kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni",
eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä
vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään
laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan,
muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset
silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset
yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan.
Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen
sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia
keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään
keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja
hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät
sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden
tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt
enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna
kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa
silmällä miestään ja häntä.
Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli
osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan
kylmenemiseen?
"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli,
ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän
toissapäivänä sanoi harmistuneena: -- Koko aamun on odottanut teitä,
ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan
näännyksissä".
"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä
autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän
vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että
minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka
hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä
katse!...Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei,
ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän
itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän
viehätyksen.