Kun Aleksei Aleksandrovitsh saapui kilpailupaikalle, istui Anna
jo Betsyn vieressä sillä parvekkeella, minne korkein hienosto
oli kokoontunut. Hän huomasi miehensä jo kaukaa. Kaksi miestä --
aviomies ja rakastaja -- olivat hänen elämänsä kaksi keskipistettä,
ja hän tunsi heidän läheisyytensä ilman ulkoisia aistihavaintoja.
Jo kaukaa hän vaistosi miehensä lähestyvän ja seurasi tahtomattaan
tämän kulkua aaltoilevan väkijoukon läpi. Anna näki hänen lähestyvän
parveketta milloin mielisteleviin kumarruksiin suopeasti vastaten,
milloin vertaisiaan ystävällisesti ja hajamielisesti tervehtien,
milloin taas tarkkaavaisesti odottaen maailman mahtavien katseita ja
nostellen suurta pyöreäkupuista hattuaan, joka painoi hänen korviensa
päitä. Anna tunsi kaikki nuo tavat, ja ne olivat hänelle kiusallisen
vastenmielisiä. "Hänen sielussaan on pelkkää kunnianhimoa ja
menestymisenhalua", ajatteli Anna, "ja korkeammat käsitykset, rakkaus
sivistystä kohtaan, uskonto ja muu semmoinen ovat vain aseita, joita
hän käyttää menestyäkseen."
Hänen naistenparveketta kohti suunnatusta katseestaan -- hän katsoi
suoraan sinne, mutta ei löytänyt vaimoaan musliinin, silkkinauhojen,
sulkien, päivänvarjojen ja kukkien merestä, -- Anna ymmärsi miehen
etsivän häntä. Mutta hän ei tahallakaan ollut huomaavinaan miestään.
-- Aleksei Aleksandrovits! huudahti ruhtinatar Betsy hänelle, -- te
ette varmaankaan näe puolisoanne; täällähän hän on!
Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.
-- Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi
ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee
hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti
ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien
leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan
herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään
ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei
Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi
heti keskustelemaan hänen kanssaan.
Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään
häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti
kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan
puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään
seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi,
tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.
Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin
ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja
noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen,
keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin
tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen
tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.
"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli,
"mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen
ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän
tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän
tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta
ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli
tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei
ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka
niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja
rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut
lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös
Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä
tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin
läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa
alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle
luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas
keskustelu. Hän puhui:
-- Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden
ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille
loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä
on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on
historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen
voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten
aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.
-- Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. -- Sanotaan,
että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.
Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka
paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.
-- Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan
sisäistä, hän sanoi, -- mutta emme nyt puhu siitä, -- ja hän kääntyi
taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, -- älkäämme unohtako
sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet
sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella
kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan
velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai
espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo
urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.
-- Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää,
sanoi ruhtinatar Betsy. -- Eikö niin, Anna?
-- Jännittävääpä hyvinkin, mutta siitä ei saa silmiään irti, sanoi
eräs toinen nainen. -- Jos minä olisin ollut roomalaisnainen, en
olisi laiminlyönyt ainoatakaan sirkusnäytäntöä.
Anna ei sanonut mitään, katsoi vain yhteen paikkaan laskematta
kiikariaan.
Samassa parvekkeen poikki kulki korkea-arvoinen kenraali. Aleksei
Aleksandrovitsh keskeytti puheensa ja nousi nopeasti, mutta arvonsa
tuntien seisomaan ja kumarsi syvään ohi kulkevalle sotilaalle.
-- Te ette ole ratsastamassa, sutkautti kenraali.
-- Minun ratsastukseni on vaikeampaa, vastasi Aleksei Aleksandrovits
kunnioittavasti.
Ja vaikka tämä vastaus ei merkinnyt mitään, osoitti korkea
sotilashenkilö ilmeellään kuulleensa viisaan sanan viisaalta mieheltä
ja täysin käsittäneensä, mikä oli la pointe de la sauce.
-- On kaksi eri puolta, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jälleen, --
kilpailijoiden ja katsojien puoli. Ja katsojien osalta viehtymys
näihin näytäntöihin on varma merkki alhaisesta kehitystasosta,
myönnän sen mutta...
-- Lyökäämme vetoa, ruhtinatar! kuului alhaalta Betsyn puoleen
kääntyvän Stepan Arkadjevitshin ääni. -- Kenen puolella te olette?
-- Anna ja minä olemme ruhtinas Kuzovljevin kannattajia, sanoi Betsy.
-- Minä Vronskin. Pari hansikkaita.
-- Hyvä.
-- Katsokaa, eikö ole kaunista!
Aleksei Aleksandrovitsh pysyi vaiti, kun hänen vieressään puhuttiin,
mutta aloitti pian uudelleen:
-- Sen myönnän, mutta miehiset urheilulajit... yritti hän jatkaa.
Mutta samassa ratsastajat saivat lähtömerkin ja kaikki keskustelut
keskeytyivät. Aleksei Aleksandrovitskin vaikeni, ja kaikki nousivat
seisomaan ja katsoivat joelle päin. Aleksei Aleksandrovitshia ei
kilpailu huvittanut eikä hän siksi katsonut ratsastajiin, vaan
silmäili katsomoa väsynein, hajamielisin katsein. Hänen silmänsä
pysähtyivät Annaan.
Annan kasvot olivat kalpeat ja ankaran vakavat. Hän ei nähtävästi
huomannut yhden ainoan lisäksi mitään eikä ketään. Hänen kätensä
puristi kouristuksenomaisesti viuhkaa, ja hän pidätti henkeään.
Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen, mutta käänsi nopeasti
katseensa pois silmäilläkseen muiden kasvoja.
"Onhan tuokin nainen tuossa jännittynyt, ja muutkin. Sehän on varsin
luonnollista", arveli Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen. Hän tahtoi
olla katsomatta Annaan, mutta ei voinut estää katsettaan liukumasta
tätä kohti. Hän tarkasteli jälleen noita kasvoja koettaen olla
huomaamatta sitä, mitä ne niin selvästi kuvastivat. Mutta vasten
tahtoaankin hän näki niistä kaiken sen, mitä ei ollut tahtonut nähdä,
ja kauhistui.
Kuzovljevin kaatuminen kuohutti kaikkia, mutta Aleksei
Aleksandrovitsh näki Annan kalpeista voitonriemuisista kasvoista,
että se, jota hän katsoi, ei selvästikään ollut kaatunut. Kun sitten
Mahotinin ja Vronskin päästyä onnellisesti suuren sulkuaidan yli
seuraava upseeri suistui siinä päälaelleen murskautuen kuoliaaksi, ja
kauhun humahdus kävi koko yleisön yli, Aleksei Aleksandrovitsh näki,
ettei Anna edes huomannut sitä ja että hän vaivoin ymmärsi, mistä
ympärillä puhuttiin. Ja hän tarkkaili Annan kasvoja yhä useammin ja
kiinteämmin. Anna, joka oli täysin uppoutunut katselemaan Vronskia,
aisti kasvoihinsa sivulta suuntautuvan kylmän katseen.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, loi mieheensä kysyvän katseen,
kurtisti kevyesti kulmiaan ja käännähti jälleen pois.
"Oh, vähät minä välitän", näytti hän tahtovan sanoa miehelleen eikä
enää kertaakaan katsahtanut tähän.
Ei ollut onnea tässä kilpailussa. Seitsemästätoista osanottajasta
kaatui ja rusentui enemmän kuin puolet. Kilpailujen päättyessä kaikki
olivat kuohuksissaan, ja mieltenkuohu kasvoi vielä suuremmaksi, kun
kuultiin, että keisari oli tyytymätön.