Kun Anna seisoi peilin edessä ja kiinnitti Annuskan avulla viimeistä
solmuketta pukuunsa, hän kuuli pääoven puolelta soran rahinaa
rattaanpyörien alla.
"Betsykö se näin aikaisin?" hän ajatteli, vilkaisi ikkunaan, näki
vaunut ja niistä esiin pilkistävän mustan hatun ja tutut ulkonevat
korvat. -- "Oh, kuinka pahaan aikaan! Ei suinkaan hän jää yöksi?"
hän ajatteli, ja niin kauhistuttavalta ja kammottavalta hänestä
tuntui jo pelkkä ajatuskin, mitä kaikkea siitä voisi seurata, että
hän riensi tulijoita vastaan iloisin ja hehkuvin kasvoin, hetkeäkään
miettimättä. Hän tunsi joutuvansa tutuksi käyneen valheen ja petoksen
hengen valtaan ja alkoi puhua tietämättä mitä sanoi.
-- Sepä oli kiltisti tehty! hän sanoi antaen kättä miehelleen ja
tervehti hymyillen kotoisen tuttua Sljudinia. -- Toivottavasti sinä
jäät yöksi? jatkoi hän valheenhengen kuiskaamin sanoin, -- ja nyt
ajamme yhdessä kilparadalle. Ikävää vain, että minä lupasin Betsylle.
Hän tulee minua hakemaan.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan Betsyn nimen kuullessaan.
-- Oo, enhän minä rupea erottamaan erottamattomia, hän sanoi
tavalliseen pilkalliseen sävyynsä. -- Me menemme yhdessä, Mihail
Vasiljevitsh ja minä. Lääkäritkin käskevät minua kävelemään. Minä
menen jalkaisin ja kuvittelen olevani parantolassa.
-- Ei ole mitään kiirettä vielä, Anna sanoi. -- Saanko tarjota teetä?
Hän painoi soittokellon nappia.
-- Tuokaa teetä ja sanokaa Serjozhalle, että Aleksei Aleksandrovitsh
on täällä. No, mitä sinulle kuuluu? Mihail Vasiljevitsh tehän ette
ole ennen käynytkään täällä; katsokaahan, miten kaunis kuisti minulla
on, puheli hän vuoroin kummallekin.
Hän puhui hyvin vapaasti ja luonnollisesti, mutta liian paljon ja
liian nopeasti. Hän tunsi sen itse, varsinkin kun kohtasi Mihail
Vasiljevitshin uteliaan ja -- kuten hänestä näytti -- tutkiskelevan
katseen.
Mihail Vasiljevitsh lähti heti kuistille.
Anna istuutui miehensä viereen.
-- Sinä et näytä oikein hyvinvoivalta.
-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh -- tänään kävi lääkäri luonani
ja viipyi kokonaisen tunnin. Aavistan, että hänet oli lähettänyt joku
ystävistäni: niin kallisarvoinen on minun terveyteni...
-- Niinkö, no mitä hän sanoi?
Anna kyseli miehen voinnista ja töistä ja pyysi häntä säästämään
voimiaan ja tulemaan joksikin aikaa luokseen huvilalle lepäämään.
Kaiken tämän hän sanoi iloisesti ja nopeasti, silmissään erityinen
välke. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei havainnut vaimonsa puheen
sävyssä mitään sivumerkityksiä. Hän kuuli vain tämän sanat ja
käsitti ne varsinaisessa merkityksessään. Ja hän vastaili suoraan
ja teeskentelemättömästi, joskin leikillisesti. Koko keskustelussa
ei ollut mitään erikoista, mutta jälkeenpäin Anna ei koskaan voinut
muistella tätä lyhyttä puhetuokiota ilman kirvelevää häpeän tunnetta.
Serjozha tuli sisään opettajattaren seurassa. Jos Aleksei
Aleksandrovits olisi ollut valmis panemaan asioita merkille, häneltä
ei olisi jäänyt huomaamatta se arka ja neuvoton katse, jonka Serjozha
loi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä. Mutta hän ei tahtonut nähdä
mitään eikä nähnyt mitään.
-- Haa, nuori mies! Hän on kasvanut. Alkaa tosiaan olla aikamies.
Hyvää päivää, nuori mies.
Ja hän antoi kättä arastelevalle Serjozhalle.
Serjozha, joka oli aina ollut ujo isänsä seurassa, oli ruvennut
suorastaan vierastamaan tätä sen jälkeen kun Aleksei Aleksandrovitsh
oli alkanut sanoa häntä nuoreksi mieheksi ja kun hänen mieleensä
oli noussut arvoitukseksi jäänyt kysymys, oliko Vronskia pidettävä
ystävänä vai vihollisena. Ikään kuin turvaa hakien hän katsahti
äitiinsä. Vain äidin seurassa hänen oli hyvä olla. Puhellessaan
kotiopettajattaren kanssa Aleksei Aleksandrovitsh piti kättään
poikansa olkapäällä, ja Serjozhan oli niin kiusallisen paha olla,
että Anna näki hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
Anna oli punastunut pojan astuessa huoneeseen. Poikansa
kiusaantuneisuuden nyt huomatessaan hän nousi nopeasti tuoliltaan,
nosti Aleksei Aleksandrovitshin käden Serjozhan olkapäältä, suuteli
poikaa ja vei tämän kuistille palaten itse heti takaisin.
-- Eiköhän olisi jo aika lähteä, hän sanoi katsoen kelloaan, -- ihme,
ettei Betsyä jo kuulu!...
-- Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja pannen
kätensä ristiin naksutellakseen sormiaan. -- Minä tulin sitä paitsi
tuomaan sinulle rahaa, sillä ei satakielikään saduista elä, hän
sanoi. -- Luulen, että se tulee tarpeeseen.
-- Ei, en tarvitse... ei, tarvitsen sentään, Anna sanoi katsomatta
häneen ja punastuen hiusrajaa myöten. -- Mutta poikkeat kai sinä
tänne kilpailujen jälkeen.
-- Poikkean kyllä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siellähän
tulee Pietarhovin kaunistus, ruhtinatar Tverskaja, lisäsi hän
nähdessään ikkunasta pääoven eteen vierivät silavaljaiset, korkeat
ja kapeat englantilaiset vaunut. -- Miten keikarimaista! Sepä vasta
hienoa! No, emmeköhän jo lähde mekin?
Ruhtinatar Tverskaja istui paikallaan, ja ainoastaan hänen
puolisaappaisiin, peleriinitakkiin ja mustaan hattuun pukeutunut
lakeijansa hyppäsi pääoven edessä alas vaunuista.
-- Minä menen nyt, jääkää hyvästi! Anna sanoi ja poikaansa
suudeltuaan meni Aleksei Aleksandrovitshin luo ja ojensi hänelle
kätensä. -- Olit hyvin kiltti kun tulit.
Aleksei Aleksandrovitsh suuteli hänen kättään.
-- No, näkemiin sitten! Sinähän tulet sitten teetä juomaan? Se on
hauskaa! Anna sanoi ja poistui hehkuen iloisena. Mutta heti miehensä
näköpiiristä poistuttuaan hän aisti käsiselässään paikan, jota
Aleksei Aleksandrovitshin huulet olivat koskettaneet, ja hän värähti
vastenmielisyydestä.