Tähän kilpailuun osallistui kaikkiaan seitsemäntoista upseeria.
Kilpailun oli määrä tapahtua suurella, neljän virstan pituisella,
ellipsinmuotoisella radalla parvekkeen edustalla. Tälle radalle
oli rakennettu yhdeksän estettä: joki, suuri puolentoista metrin
korkuinen umpinainen aita juuri parvekkeen kohdalle, kuiva hauta,
vesihauta, jyrkkä törmä, irlantilainen banketti -- tämä oli kaikkein
vaikeimpia esteitä ja sen muodosti risuilla peitetty valli ja sen
takana hevoselta näkymättömissä oleva kaivanto, niin että hevosen
täytyi joko hypätä molempien esteitten yli tai ruhjoutua kuoliaaksi,
-- sitten vielä vesihauta ja kuiva hauta, ja matka päättyi parvekkeen
kohdalle. Mutta kilpailu ei alkanut itse radalta, vaan sivulta noin
kahdensadan metrin päästä, ja tällä välimatkalla oli ensimmäinen este
-- noin kahden ja puolen metrin levyinen padottu joki, jonka yli
ratsastajat saivat antaa hevosensa joko hypätä tai kahlata, miten
itse halusivat.
Kolme kertaa kilpailijat asettuivat rinnakkain, mutta joka kerta joku
hevonen työntyi muita ulommaksi, ja täytyi siis lähteä uudelleen.
Lähdön johtaja, eversti Sestrin, alkoi jo hermostua, kunnes viimein
neljännellä kerralla kiljaisi "hei!" -- ja ratsastajat lähtivät.
Kaikkien silmät ja kaikki kiikarit suuntautuivat ratsumiesten
kirjavaan joukkoon sen lähtiessä liikkeelle tasaisena rintamana.
"Lähtivät! Ratsastavat!" kuului joka suunnalta odotuksen hiljaisuuden
jälkeen.
Katsojia juoksenteli ryhmittäin ja yksitellen paikasta toiseen
paremmin nähdäkseen. Heti alkuun ratsastajien tasainen rivi
rikkoutui, ja toinen toisensa jälkeen, kaksi ja kolme rinnakkain,
he lähenivät jokea. Katsojista näytti, että he kaikki ratsastivat
yhdessä jonossa, mutta kilpailijoille sekunninkin erotus merkitsi
paljon.
Kiihottunut ja liian herkkähermoinen Frou-Frou ei päässyt heti
vauhtiin, niin että useita hevosia kirmasi alussa sen edelle. Mutta
ennen jokea Vronski, joka sai kaikin voimin hillitä ohjasten nojaan
heittäytynyttä hevostaan, sivuutti kolme ratsastajaa, ja edelle
jäi vain Mahotinin punaruskea Gladiator, jonka takapuoli notkui
tahdikkaasti aivan Vronskin nenän edessä, sekä etummaisena kiitävä
ihana Diana, puolikuollut Kuzovljev selässään.
Ensi hetkinä Vronski ei vielä hallinnut itseään eikä hevostaan. Aina
ensimmäiselle esteelle eli joelle asti hän ei kyennyt ohjaamaan
hevosen liikkeitä.
Gladiator ja Diana saapuivat joelle yhdessä, kimmahtivat melkein
samalla sekunnilla joen ylle ja lensivät sen toiselle rannalle.
Huomaamatta, kuin siivillä, Frou-Frou ponnahti niitten perään. Mutta
juuri tuntiessaan olevansa ilmassa Vronski näki yhtäkkiä miltei
hevosen jalkojen alla Kuzovljevin, joka painiskeli Dianansa kanssa
joen toisella puolen. Kuzovljev oli hellittänyt ohjakset hypyn
jälkeen, ja hevonen oli lentänyt hänen kanssaan kuperkeikkaa. Nämä
tiedot Vronski sai vasta jälkeenpäin, nyt hän näki vain sen, että
siihen, mihin Frou-Frou näytti putoavan, saattoi alle jäädä Dianan
jalka tai pää. Mutta kuin putoava kissa Frou-Frou teki ilmassa
jaloillaan ja selällään ponnistavan liikkeen, lennähti hevosen yli ja
kiiti eteenpäin.
"Oi sinua, rakas!" ajatteli Vronski.
Joen toisella puolen Vronski sai täyden vallan hevoseensa ja
alkoi pidätellä sitä, sillä hän aikoi ratsastaa ison sulkuaidan
yli Mahotinin jäljestä ja pyrkiä hänen edelleen vasta seuraavalla
neljänsadan metrin esteettömällä välimatkalla.
Iso sulkuaita oli aivan tsaarin parvekkeen edessä. Keisari, koko
hovi ja suuri kansanjoukko, kaikki katsoivat heihin, häneen ja
hevosenmitan verran edellä olevaan Mahotiniin, kun he saapuivat
pirunmerran luo (niin nimitettiin sulkuaitaa). Vronski tunsi nuo joka
puolelta häneen suunnatut katseet, mutta ei nähnyt mitään paitsi
oman hevosensa korvat ja kaulan, vastaan sinkoavat mullanmurut,
Gladiatorin lautaset ja valkeat jalat, jotka löivät tahtia hänen
edessään ja pysyivät yhä saman matkan päässä. Gladiator ponnahti ylös
kolahduttamatta jalkojaan mihinkään, huiskautti lyhyttä häntäänsä ja
katosi Vronskin näkyvistä.
-- Hyvä! kuului joku sanovan.
Samassa silmänräpäyksessä vilahtivat Vronskin silmien alla, aivan
hänen edessään, sulkuaidan laudat. Muuttamatta lainkaan kulkuaan
hevonen kohosi ilmaan hänen allaan. Laudat katosivat, takana vain
kolahti jotain. Edellä juoksevan Gladiatorin kiihdyttämä hevonen
oli ponnistanut liian aikaisin ja kolauttanut toisen takajalkansa
kavion aitaa vasten. Mutta kulkuaan se ei muuttanut, ja kasvoille
lentäneestä kurapärskeestä Vronski huomasi taas olevansa saman matkan
päässä Gladiatorista. Hän näki taas edessään sen lautaset, lyhyen
hännän ja aina vain samat, loittonematta nopeasti liikkuvat jalat.
Tuskin Vronski oli ehtinyt ajatella, että nyt olisi koetettava päästä
Mahotinin edelle, kun hänen ajatuksensa oivaltanut Frou-Frou lisäsi
ilman pienintäkään kehotusta huomattavasti vauhtiaan ja alkoi lähetä
Mahotinia kaikkein edullisimmalta puolelta, nuoran vieritse. Mahotin
ei päästänyt nuoran luo. Vronski ajatteli juuri, että voisihan
kiertää ulkopuolitsekin, kun Frou-Frou jo vaihtoi jalkaa ja porhalsi
sille puolen. Frou-Froun hiestä tummuva lapa oli jo Gladiatorin
lautasten rinnalla. Vähän matkaa ne kirmasivat rinnakkain. Mutta
esteelle saavuttaessa Vronski alkoi liikaa kaartamista välttääkseen
auttaa ohjillaan, ja juuri törmän kohdalla hän ratsasti nopeasti
Mahotinin ohitse. Hän näki vilaukselta tämän kuran tahrimat kasvot.
Vronskista näytti jopa kuin Mahotin olisi hymyillyt. Vronski oli nyt
Mahotinin edellä, mutta tunsi tämän olevan kintereillään ja kuuli
selkänsä takaa kaiken aikaa kaikuvan tasaisen kapseen ja Gladiatorin
sierainten katkonaisen, vielä aivan virkeän hengityksen.
Seuraavat kaksi estettä menivät helposti, mutta nyt Vronski kuuli
Gladiatorin huohotuksen ja kavioiden töminän entistä lähempää. Hän
kiiruhti hevostaan huomaten ilokseen, että se lisäsi vauhtia kevyen
tuntuisesti, ja Gladiatorin kavioiden kapse kuului taas entisen
matkan päästä.
Vronski oli nyt päässyt johtoon, kuten hän itse oli tahtonut ja kuten
Cord oli kehottanut tekemään, -- ja nyt hän oli varma voitostaan.
Hänen innostuksensa, ilonsa ja hellyytensä Frou-Frouta kohtaan
kasvoi kasvamistaan. Hänen teki mieli vilkaista taakseen, mutta hän
ei uskaltanut tehdä niin, vaan koetti rauhoitella itseään ja olla
kiiruhtamatta hevostaan pitääkseen sen jäljellä olevat voimavarat
yhtä suurina kuin otaksui Gladiatorilla olevan. Vaikein este oli
vielä edessäpäin; jos hän pääsisi sen yli ennen muita, hän voittaisi.
Vinhasti hän läheni irlantilaista vallitusta. Sekä hän että Frou-Frou
näkivät jo kaukaa risuilla peitetyn vallin ja kummankin, niin hevosen
kuin miehen, valtasi hetkeksi epäilys. Vronski huomasi epäröintiä
hevosen korvien asennossa ja kohotti ruoskaansa, mutta tunsi samassa,
että epäilys oli ollut aiheeton: hevonen tiesi mitä oli tehtävä. Se
lisäsi vauhtia, nousi tasaisesti -- juuri niin kuin hän oli ajatellut
-- pystyyn ja ponnistettuaan maasta antautui oman vauhtinsa valtaan,
joka vei sen kauas kaivannon taakse. Ja samaan tahtiin, jalkaansa
vaihtamatta, Frou-Frou jatkoi keveää juoksuaan.
-- Hyvä, Vronski! kuului vallin luona seisovasta ihmisjoukosta. Hän
tiesi huutajat rykmenttitovereikseen; hän ei voinut olla tuntematta
Jashvinin ääntä, vaikkakaan ei nähnyt tätä.
"Oi sinua, ihanaiseni!" hän kiitti hevostaan ja kuulosteli samalla
taakseen. "Ylitse on!" päätteli hän kuullessaan takaansa Gladiatorin
laukan. Jäljellä oli enää puolentoista metrin levyinen vesihauta.
Vronski ei edes katsonut siihen, vaan alkoi loistavan voiton toivossa
heiluttaa ohjiaan, vetäen hevosen päätä ylös ja alas juoksun
tahtiin. Hän tunsi, että hevonen jännitti viimeiset voimansa. Sen
kaula ja lavat olivat likomärät, säkä, pää ja korvat helmeilivät
hikipisaroissa ja huohotus oli lyhyttä ja terävää. Mutta Vronski
tiesi, että sen voimat riittäisivät hyvinkin jäljellä olevalle
neljänsadan metrin matkalle. Liikunnan pehmeydestä sekä siitä, että
tunsi olevansa lähempänä maata, Vronski tiesi, miten paljon hänen
hevosensa oli lisännyt vauhtiaan.
Ojan yli se kiiti kuin huomaamattaan. Se lensi kuin lintu; mutta
juuri sinä hetkenä tunsi Vronski kauhukseen, ettei hän ollut
seurannut hevosensa liikkeitä, vaan oli laskeutuessaan satulaan
ajattelemattomuudessaan tehnyt ilkeän, anteeksiantamattoman
liikkeen. Yhtäkkiä hänen asentonsa muuttui ja hän ymmärsi jotain
kauheaa tapahtuneen. Hän ei ollut vielä päässyt selville, mitä
oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat punaisen orin
valkeat jalat, ja Mahotin laukkasi nopeasti ohi. Vronskin toinen
jalka osui maahan, ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Tuskin
hän oli ehtinyt irroittaa jalkansa, kun hevonen keikahti raskaasti
koristen kyljelleen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa
päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin
haavoittunut lintu. Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen
selän. Mutta sen hän käsitti vasta paljoa myöhemmin. Nyt hän näki
vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän seisoi yksin horjuvin
jaloin jähmettyneellä, rapaisella kentällä ja hänen edessään makasi
Frou-Frou pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häneen ihanilla
silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski
veti ohjaksista. Hevonen tempoili taas ruhoaan värähdellen kuin
kala, niin että satula narisi, ja sai jo etujalkansa paikoilleen,
mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja
kaatui jälleen kyljelleen. Intohimon vääristämin kasvoin, kalpeana
ja leuka vavisten Vronski potkaisi sitä kantapäällään vatsaan ja
alkoi uudelleen kiskoa sitä ohjaksista. Mutta se ei liikahtanut enää
paikaltaan, vaan makasi turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä
ilmeikkäin silmin.
-- Oo-oo! vaikeroi Vronski pidellen päätään. -- Oo! Mitä minä
tein? huudahti hän. -- Hävisin! Ja oma syyni, oma häpeällinen,
anteeksiantamaton syyni! Ja tuo rakas hevosparka, jonka minä
murskasin! Oo-oo! Mitä minä tein!
Lääkäri ja välskäri, yleisöä ja Vronskin rykmenttitovereita juoksi
hänen luokseen. Onnettomuudekseen hän tunsi olevansa terve ja
vahingoittumaton. Hevosen selkä oli katkennut ja hevonen oli siis
ammuttava. Vronski ei voinut vastata kysymyksiin eikä puhua kenenkään
kanssa. Hän kääntyi pois ja -- nostamatta maahan pudonnutta lakkiaan
-- lähti radalta, itse tietämättä minne. Hän tunsi olevansa onneton.
Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi syvän, korjaamattoman
onnettomuuden tunteen, onnettomuuden, johon syypää oli hän itse.
Jashvin juoksi lakki kourassa hänen jälkeensä ja saattoi hänet
kotiin, ja puolen tunnin kuluttua Vronski tointui. Mutta muisto tästä
kilparatsastuksesta kaihersi pitkän aikaa hänen sielussaan hänen
elämänsä raskaimpana ja tuskallisimpana tapahtumana.