XXIV

Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä

määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei

kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän

tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan

kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei

ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin

luona. Hänellä toimi -- kuten usein on laita -- vain ulkokohtainen

muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän

tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo,

pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien

värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa

Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen

verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja

että hän myöhästyi.

Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus,

sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon

Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta

jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime

hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut

käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi

jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.

Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea

ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan

suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt

epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja

nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi

kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli

kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.

Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta

kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen

ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä

voimakkaammin.

Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, -- kaikki olivat

menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan

lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja

oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin

kertaa.

Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä -- Vronski ei koskaan hätäillyt

tai menettänyt malttiaan -- hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä

hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren,

jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen

ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan

astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen,

punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen,

sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina

törröttäen.

-- Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.

-- Tallissa, satuloi ratsua.

Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri

tarkoitus taluttaa ulos.

-- Enhän myöhästynyt?

-- All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa,

virkkoi englantilainen, -- ei syytä huoleen.

Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania,

rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn

ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen

aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä

huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien

katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen

ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset

viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa

kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja

upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa

oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski

meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto

kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt

ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan,

hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.

Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa

kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti

ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa

hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.

Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka

hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla.

Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta

pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan.

Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan

hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli

myöhästynyt.

Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja

ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli

Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja

vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen

nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.

-- Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. -- Sinua ei tapaa enää

missään.

Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta

elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.

Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti

monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää

naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä

asiasta.

-- Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit,

sanoi Aleksei.

-- Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun

olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.

-- On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita

asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on

sellainen...

-- Niin, mutta silloin ei palvella eikä...

-- Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja

siinä kaikki.

Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka

vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui

harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli

vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.

-- Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle

äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi

Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.

Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.

-- Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan

Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä

kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine,

huolellisesti kammattuine poskipartoineen. -- Tulin eilen ja iloitsen

suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?

-- Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi

anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle,

jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.

Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita

hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle

ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita,

enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen

ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle

tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain

pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän

matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin

yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen

ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin

Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan

tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.

-- Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän

puhui. -- Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä.

Oletteko nähnyt hänet?

-- En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta

parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni

hevosensa luo.

Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli

unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle

nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat

kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella

ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento:

"Selkään!"

Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden

keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa,

joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi

ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut

paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi

kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään

hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja

piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou

värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta

lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen

pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti

korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä

sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.

-- Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.

Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi,

ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo

lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja

Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt

selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä

kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia.

Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen

rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä

suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin,

tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän

pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän

oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin

hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen

esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja

sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski

nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain

nähnyt -- pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.

-- Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, -- ja muistakaa, ettette

pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä

mukaan.

-- Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.

-- Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka

viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.

Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja

voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski

jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle

nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti

tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti

kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden,

kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten

liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään

keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia

vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski

koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.

He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun

joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun

Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän

hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella,

lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn,

niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen

vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä

nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo

ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti

vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten

ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti

ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin

jäljessä.