Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä
määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei
kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän
tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan
kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei
ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin
luona. Hänellä toimi -- kuten usein on laita -- vain ulkokohtainen
muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän
tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo,
pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien
värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa
Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen
verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja
että hän myöhästyi.
Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus,
sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon
Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta
jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime
hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut
käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi
jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.
Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea
ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan
suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt
epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja
nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi
kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli
kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.
Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta
kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen
ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä
voimakkaammin.
Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, -- kaikki olivat
menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan
lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja
oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin
kertaa.
Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä -- Vronski ei koskaan hätäillyt
tai menettänyt malttiaan -- hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä
hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren,
jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen
ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan
astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen,
punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen,
sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina
törröttäen.
-- Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.
-- Tallissa, satuloi ratsua.
Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri
tarkoitus taluttaa ulos.
-- Enhän myöhästynyt?
-- All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa,
virkkoi englantilainen, -- ei syytä huoleen.
Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania,
rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn
ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen
aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä
huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien
katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen
ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset
viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa
kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja
upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa
oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski
meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto
kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt
ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan,
hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.
Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa
kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti
ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa
hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.
Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka
hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla.
Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta
pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan.
Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan
hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli
myöhästynyt.
Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja
ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli
Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja
vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen
nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.
-- Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. -- Sinua ei tapaa enää
missään.
Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta
elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.
Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti
monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää
naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä
asiasta.
-- Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit,
sanoi Aleksei.
-- Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun
olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.
-- On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita
asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on
sellainen...
-- Niin, mutta silloin ei palvella eikä...
-- Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja
siinä kaikki.
Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka
vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui
harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli
vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.
-- Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle
äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi
Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.
Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.
-- Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä
kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine,
huolellisesti kammattuine poskipartoineen. -- Tulin eilen ja iloitsen
suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?
-- Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi
anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle,
jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.
Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita
hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle
ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita,
enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen
ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle
tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain
pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän
matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin
yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen
ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin
Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan
tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.
-- Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän
puhui. -- Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä.
Oletteko nähnyt hänet?
-- En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta
parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni
hevosensa luo.
Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli
unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle
nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat
kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella
ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento:
"Selkään!"
Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden
keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa,
joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi
ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut
paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi
kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään
hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja
piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou
värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta
lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen
pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti
korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä
sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.
-- Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.
Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi,
ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo
lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja
Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt
selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä
kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia.
Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen
rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä
suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin,
tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän
pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän
oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin
hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen
esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja
sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski
nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain
nähnyt -- pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.
-- Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, -- ja muistakaa, ettette
pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä
mukaan.
-- Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.
-- Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka
viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.
Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja
voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski
jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle
nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti
tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti
kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden,
kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten
liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään
keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia
vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski
koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.
He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun
joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun
Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän
hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella,
lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn,
niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen
vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä
nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo
ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti
vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten
ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti
ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin
jäljessä.