Vronski oli koettanut jo ennenkin, joskaan ei koskaan niin
päättäväisesti kuin nyt, johdattaa Annaa harkitsemaan asemaansa,
mutta hänen yrityksensä olivat joka kerta kilpistyneet samaan
päätelmien pintapuolisuuteen ja keveyteen, jolla Anna nytkin vastasi
hänen haasteeseensa. Oli kuin siinä olisi ollut jotain sellaista,
jota Anna ei osannut tai tahtonut selvittää itselleen; kuin oikea
Anna olisi alkaessaan puhua tästä aiheesta heti vetäytynyt jonnekin
kuoreensa ja esiin tullut toinen, outo ja Vronskille vieras
nainen, jota hän ei rakastanut, vaan pelkäsi, ja joka teki hänelle
vastarintaa. Mutta tänään hän oli päättänyt sanoa kaiken.
-- Tiesipä hän tai ei, Vronski sanoi tavalliseen tapaan varmalla ja
tyynellä äänellä, -- tiesipä hän tai ei, se ei kuulu meille. Me emme
voi... te ette voi jäädä entiseen asemaanne, varsinkaan nyt.
-- Mitä teidän mielestänne sitten pitäisi tehdä? kysyi Anna samaan
ivansekaiseen sävyyn kuin äskenkin. Hän, joka oli niin pelännyt,
ettei Vronski ottaisi hänen raskaudentilansa merkitystä kyllin
vakavasti, oli nyt harmissaan Vronskin johtopäätöksestä, että oli
tehtävä jotain.
-- Ilmoittaa asia hänelle ja jättää hänet.
-- No hyvä; oletetaan että minä teen niin, Anna sanoi. -- Tiedättekö,
mitä siitä seuraa? Kerron teille kaikki edeltä käsin, ja vihan
hehku välkähti hänen hetki sitten niin hellissä silmissään. -- "Vai
niin, te rakastatte toista ja olette hänen kanssaan rikollisessa
suhteessa?" Anna esitti miestään ja aivan Aleksei Aleksandrovitshin
tapaan korosti sanaa rikollisessa. -- "Minä olen varoittanut teitä
huonoista seurauksista uskonnon, yhteiskunnan ja perhe-elämän
kannalta. Te ette totellut minua. Nyt minä en voi antaa häväistä
nimeäni"... ja poikani nimeä, hän aikoi lisätä, mutta pojastaan hän
ei voinut tehdä pilaa... "häväistä nimeäni" ja jotain sen tapaista,
jatkoi Anna. -- Lyhyesti puhuen, hän sanoo tavalliseen valtiomiehen
tapaansa selvästi ja täsmällisesti, ettei hän voi päästää minua,
vaan ryhtyy kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin ehkäistäkseen
häväistyksen. Ja tekee sitten tyynesti ja täsmällisesti kaiken,
minkä sanoo. Se siitä seuraa. Hän ei ole ihminen, vaan kone ja
vihainen kone, kun suuttuu, lisäsi hän muistellen tarkoin Aleksei
Aleksandrovitshiä, hänen olemuksensa, puhetapansa ja käytöksensä
kaikkia yksityiskohtia ja luki miehensä syyksi kaikki tässä
havaitsemansa vastenmieliset piirteet, antamatta mitään anteeksi oman
hirveän syyllisyytensä tähden.
-- Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä
äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, -- kyllä hänelle kuitenkin
täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.
-- Karatako?
-- Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa
näin... En sano sitä itseni vuoksi, -- minä näen, miten sinä siitä
kärsit.
-- Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna
sanoi ilkeästi.
-- Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.
-- Niin, jatkoi Anna, -- ruveta rakastajattareksenne ja menettää
kaikki...
Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.
Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas
ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes
haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana
syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna
ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen
äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta
miettimään asemaansa, vaan -- nainen kun oli -- koetti tyynnytellä
itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä
ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi
hänen pojalleen.
-- Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan
erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia
kädestä, -- älä koskaan enää puhu minulle siitä!
-- Mutta Anna...
-- Ethän puhu. Jätä se minun asiakseni. Minä tiedän asemani
koko alhaisuuden ja kauheuden. Mutta se ei ole niin helposti
ratkaistavissa kuin sinä luulet. Jätä se minun huolekseni, tottele
nyt minua. Älä koskaan enää puhu minulle siitä. Lupaatko minulle?...
Ei, ei, lupaa nyt!
-- Minä lupaan kaikki, mutta minä en voi olla rauhallinen, varsinkaan
sen jälkeen mitä äsken sanoit. Minä en voi olla rauhallinen, kun et
sinä ole rauhallinen...
-- Minäkö? kysyi Anna. -- Niin, minulla on rauhattomuuden hetkiä;
mutta ne katoavat, jollet sinä enää koskaan puhu minulle siitä. Kun
sinä puhut minulle siitä, se vaivaa minua eniten.
-- Minä en käsitä sitä, Vronski sanoi.
-- Minä tiedän, keskeytti Anna, -- miten raskasta sinun rehelliselle
luonteellesi on valehdella, ja minä säälin sinua. Ajattelen usein,
miten sinä minun tähteni olet hukannut oman elämäsi.
-- Minä ajattelin juuri samaa, Vronski sanoi, -- miten sinä olet
voinut minun tähteni uhrata kaikkesi. En voi antaa anteeksi
itselleni, että sinä olet onneton.
-- Minäkö onneton? Anna sanoi lähestyen häntä ja katsoen häneen
rakkauden riemukas hymy silmissään, -- minä olen kuin nälkäinen
ihminen, joka on saanut syödäkseen. Kenties hänen on kylmä ja
vaatteet repaleiset, kenties häntä hävettääkin, mutta onneton hän ei
ole... Minä onneton? Ei, ei, onhan minulla onneni...
Hän kuuli poikansa lähestyvän, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja
nousi äkkiä. Annan silmiin syttyi Vronskille tuttu tuli, hän kohotti
nopeasti kauniit, sormusten peittämät kätensä, laski ne Vronskin
ohimoille, katsoi miestä pitkään, painoi sitten kasvonsa avoimina
hymyilevine huulineen lähemmäs, suuteli häntä nopeasti huulille ja
molempiin silmiin ja työnsi hänet pois. Anna tahtoi mennä, mutta
Vronski pidätti häntä.
-- Milloin? hän kuiskasi katsoen riemuissaan Annaan.
-- Tänään kello yksi yöllä, kuiskasi Anna, huoahti raskaasti ja lähti
kevein ja nopein askelin poikaansa vastaan.
Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa
kanssa istunut huvimajassa.
-- No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. -- Pian on aika lähteä
kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.
Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.