Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun
Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja
sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä.
Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin
puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina
pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää
ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi
aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin,
koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh
ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski
toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen
hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli
tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui
pihalle.
-- Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.
-- Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on
siellä avaajia, vastasi puutarhuri.
-- Ei, minä menen puutarhan kautta.
Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää
häntä tulollaan -- hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä
Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta --, hän
lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa
hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia.
Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa
vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei
vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena
kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi
astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi
ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti
ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa:
Annan pojan kysyvine ja -- kuten Vronskista näytti -- vastahakoisine
katseineen.
Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan
muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi
puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen,
eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt.
He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään
selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen
läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta
varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan
häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan
käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää
ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi
tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa
jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.
Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja
vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi
pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi,
ettei kukaan -- ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja -- pitänyt
Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät
hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana
ystävänään.
"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö?
Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha
poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan
epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa,
joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa
säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli
viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa
ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen
nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea,
mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki
kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että
tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.
Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka
osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä
tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.
Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla
odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen.
Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä
ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui
kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita.
Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää
kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta.
Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen
vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia
joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri
kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen
lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat
kasvonsa Vronskiin päin.
-- Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen
hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti,
että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja
punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla
ympärilleen.
-- Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen
lujasti Vronskin kättä. -- Minä en odottanut... sinua.
-- Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.
-- Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. -- Olen yksinäni ja odotan
Serjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.
Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.
-- Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä
päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina
puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä
teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.
-- Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.
-- Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti
Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. -- Mitä
te mietitte?
-- Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.
Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän
ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina
vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin
tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi --
Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin -- oli niin
helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo
ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.
Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan
levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn
kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.
"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja
hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut
kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei
käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."
-- Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä
tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, -- sanokaa, olkaa
hyvä!
Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin
kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla
silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi.
Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja
orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.
-- Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään
rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro
minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.
"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä,
mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta
kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja
tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.
-- Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.
-- Pitääkö minun sanoa?
-- Pitää, pitää...
-- Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.
Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei
hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto
tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei
sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy
sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja
puristi kiitollisena miehen kättä.
Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen
samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen
johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen
epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut,
hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös,
että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän
suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton
asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä
paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja
nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä
kuistilla edestakaisin.
-- Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. -- En minä ettekä te ole
pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On
tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, -- kaikesta siitä
valheesta, jossa me elämme.
-- Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.
Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.
-- Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.
-- Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin
kuuluvasti.
-- Niin, mutta kokonaan, kokonaan.
-- Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi,
ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa
toivottomuudesta. -- Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä?
Olenhan minä mieheni vaimo.
-- Ei ole mitään tilannetta, josta ei olisi ulospääsyä. Täytyy vain
uskaltaa, Vronski sanoi. -- Mikä tahansa on parempi kuin se asema,
jossa sinä nyt elät. Kyllä minä näen, miten sinä kärsit kaikesta, --
seuramaailmasta, pojastasi ja miehestäsi.
-- Mistä hyvänsä, mutta ei miehestäni, Anna sanoi naurahtaen. -- En
tiedä, minä en ajattele häntä. Häntä ei ole olemassakaan.
-- Sinä et puhu vilpittömästi. Minä tunnen sinut. Sinä et voi olla
ajattelematta häntä ja tuntematta tuskaa.
-- Eihän hän edes tiedä, Anna sanoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi
kirkas puna; posket, otsa ja kaula punastuivat ja häpeän kyyneleet
kihosivat silmiin. -- Älkäämme puhuko hänestä.