XXI

Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja

Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut

vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt

ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt

ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut.

Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin

sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen

rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies,

jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu,

keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät

levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.

-- No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.

-- All right, sir, -- vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen

jostain kurkkunsa sisältä. -- Parempi on olla menemättä, lisäsi

hän nostaen hattuaan. -- Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen

on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä

levottomaksi.

-- Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.

-- Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten

äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin

askelin, kyynärpäillään huitoen.

He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen,

korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita

vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta

eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen

tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä

senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski

olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta

Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä,

puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika

avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi

suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli

Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun

avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.

-- Tuolla on Mak... Mak... tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan

sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella

mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.

-- Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,

Vronski sanoi.

-- Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, -- niin löisin

vetoa teidän puolestanne.

-- Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi

hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.

-- Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi

englantilainen.

"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi,

olipa hän -- mikä oli paljon tärkeämpää -- lujasti vakuuttunut, ettei

kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.

-- Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?

-- Eikö mitä, vastasi englantilainen. -- Olkaa hyvä, puhukaa

hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun

pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.

Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan

pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen

siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan

hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla

yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou

oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan

kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin,

rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että

varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja

etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan

oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään

nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan

kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta

edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan

olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi

kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja

taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus,

joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri,

veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa,

liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon

alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää

ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa

ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava

kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin

selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä,

jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun

mekaaninen rakenne sitä salli.

Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän

tunsi siinä katsellessaan sitä.

Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa

ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että

valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti

jalkojaan.

-- Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.

-- Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja

viihdytellen sitä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen

kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti

hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla.

Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen

harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa

sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen

hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa

värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti,

ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan

turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella

sileitä jalkojaan.

-- Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen

lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että

hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.

Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren

tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja

purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.

-- No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, -- puoli

seitsemän olette siis paikalla.

-- Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. -- Minne te nyt

menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota

hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.

Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista

silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään,

ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan

ratsumiehenä, hän vastasi:

-- Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.

"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja

punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen

tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän

lisäsi:

-- Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne

älkääkä hermostuttako itseänne millään.

-- All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski

ajaa Pietarhoviin.

Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta

ukkospilvestä lankesi rankka sade.

"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten

kattosuojuksen, -- "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan

velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti

esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.

Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin

muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa.

Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle

harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen

huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi,

että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli

heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen

sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat,

että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo

nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja

se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse

sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen

sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille,

miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni,

he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä

onnettomuutta -- ei ole koko elämää", hän ajatteli.

Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi

sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka

sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten

seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään

muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja

hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän

oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan,

valehdella ja pettää -- valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa

huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että

molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.

Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein

täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen;

erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle

tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi

omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai

koko maailmaa kohtaan -- sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän

karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti

sen pois ja jatkoi mietteitään.

"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt

hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä.

Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.

Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että

oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi.

"Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki

yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.