Tasku pullollaan kauppiaalta etukäteen -- kolme kuukautta sitten
-- saamiaan korkolippuja lähti Stepan Arkadjevitsh yläkertaan.
Metsäkauppa oli päätetty, rahat olivat taskussa, ilta metsässä oli
ollut ihana, ja Stepan Arkadjevitsh oli mitä parhaalla tuulella.
Siksi hän nimenomaan halusi saada Levinin huonon tuulen karkotetuksi.
Hän tahtoi päivän päättyvän illallispöydässä yhtä miellyttävästi kuin
se oli alkanutkin.
Levin ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, ja niin mielellään kuin
hän olisi tahtonutkin olla ystävällinen ja kohtelias herttaiselle
vieraalleen, ei hän kyennyt voittamaan itseään. Uutinen Kittyn
naimattomuudesta alkoi vähitellen huimata häntä viinin tavoin.
Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta
mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen
niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis
Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen
vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi
hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta
harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä
eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia
ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.
-- No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa
yläkertaan. -- Tahdotko illallista?
-- Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu
täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?
-- Viis minä hänestä!
-- Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. -- Et
kätellytkään. Miksi teit niin?
-- Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa
parempi kuin hän.
-- Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen?
sanoi Oblonski.
-- Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta
minua ei haluta.
-- Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.
-- Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olen
Konstantin Levin ja sillä hyvä.
-- Ja Konstantin Levin, joka on huonolla tuulella, Stepan
Arkadjevitsh sanoi hymyillen.
-- Niin olenkin ja tiedätkö miksi? Sinun, suo anteeksi, tyhmän
kauppasi tähden...
Stepan Arkadjevitsh rypisti otsaansa hyväntahtoisesti kuten ainakin
mies, jota syyttä loukataan ja hermostutetaan.
-- No, jätetään jo silleen, hän sanoi. -- Onko kukaan koskaan myynyt
mitään ilman että hänelle heti kaupan jälkeen on sanottu: "Se olisi
ollut paljon enemmän arvoinen?" Mutta niin kauan kuin tavara on
myytävänä, ei kukaan lupaa enempää... Ei, minä huomaan, että sinulla
on jotain Rjabinin-parkaa vastaan.
-- Kenties onkin. Tiedätkö mistä syystä? Sinä sanot taas, että minä
olen taantumuksellinen tai minkä muun pelottavan sanan keksinetkin,
mutta sittenkin minua harmittaa ja kaivelee, kun näen, mitä joka
puolella tapahtuu, kuinka köyhtymistään köyhtyy se sääty, johon
minä kuulun ja johon kuulumisestani iloitsen huolimatta säätyjen
sulautumisesta ja sen semmoisesta... Ja jos se köyhtyminen olisi
seurausta ylellisyydestä, niin vähät minä sitten. Herroiksi eläminen
kuuluu aatelistolle, muut kuin aateli eivät siihen edes kykene. Nyt
ostelevat talonpojat maita ympäriltämme, eikä se minua loukkaa.
Herra ei tee mitään, talonpoika tekee ja työntää pois tieltään
joutilaana olijan. Niin pitääkin. Ja minä iloitsen ja pidän kovasti
talonpojasta. Mutta minua kirvelee nähdessäni, että aatelisto köyhtyy
jonkinlaisen -- sanoisinko yksinkertaisen viattomuutensa tähden.
Tässä äskettäin eräs puolalainen maanvuokraaja osti polkuhinnalla
ihanan maatilan rouvalta, joka asuu Nizzassa. Toisaalla taas
kauppiaalle vuokrataan maata ruplasta desjatiinalta, vaikka se saisi
maksaa kymmenen ruplaa. Ja nyt sinä ihan syyttä suotta lahjoitit
tuolle roistolle kolmekymmentä tuhatta.
-- Olisiko minun pitänyt laskea joka puu?
-- Ehdottomasti. Nyt et sinä ollut laskenut, mutta Rjabinin
oli. Rjabininin lapsilla tulee olemaan varoja toimeentuloon ja
sivistykseen, mutta sinun lapsesi kenties jäävät ilman!
-- No, suo anteeksi, mutta tuossa laskemisessa on jotain viheliäistä.
Meillä on omat työmme, heillä taas omansa, ja pitäkööt voittonsa.
Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä. Kas, siinähän on sellaista
munakasta, josta minä erityisesti pidän. Ja antakaas, Agafja
Mihailovna, meille taas sitä erinomaista yrttiviinaa...
Stepan Arkadjevitsh istuutui pöytään ja alkoi leikkisästi vakuutella
Agafja Mihailovnalle, ettei ollut pitkään aikaan syönyt sellaista
päivällistä ja illallista.
-- Te sentään kehuttekin, sanoi Agafja Mihailovna, -- mutta
Konstantin Dmitrish, antoipa hänelle mitä hyvänsä, vaikka leivän
kuorta, ei edes huomaakaan, syö ja menee taas.
Vaikka Levin koettikin parastaan voittaakseen huonon tuulensa, pysyi
hän yhä synkkänä ja vähäpuheisena. Hänen olisi pitänyt tehdä Stepan
Arkadjevitshille eräs kysymys, mutta hän ujosteli eikä löytänyt
tilaisuutta, miten ja milloin olisi sen tehnyt. Stepan Arkadjevitsh
oli jo mennyt alas omaan kamariinsa, riisuutunut ja peseytynyt
jälleen, vetänyt ylleen poimutetun yöpaidan ja paneutunut vuoteeseen,
mutta Levin viipyi yhä hänen huoneessaan kaikenlaisista pikkuasioista
puhellen, rohkenematta esittää kysymystään.
-- Miten ihmeellisiä saippuoita tekevät, hän sanoi katsellen ja
avaten paperistaan tuoksuvan saippuapalan, jonka Agafja Mihailovna
oli toimittanut vieraan pesupöydälle, mutta jota Oblonski ei ollut
käyttänyt. -- Katsohan, eikö ole oikea taideteos.
-- Niin, kaikessa näkyy nykyajan taidokkuus, sanoi Oblonski ja
haukotteli autuaasti kostein silmin. -- Teatterit esimerkiksi ja nuo
huvittelu... aa-aa-a! haukotteli hän. -- Sähkövalo kaikkialla...
aa-a!
-- Niin, sähkövalo, Levin sanoi. -- Niin. Missä Vronski nyt on? kysyi
hän äkkiä pannen saippuan pois.
-- Vronski? kysyi Stepan Arkadjevitsh pysäyttäen haukotuksensa, --
hän on Pietarissa. Matkusti kohta sinun lähdettyäsi eikä sen jälkeen
ole kertaakaan käynyt Moskovassa. Ja tiedätkö, Kostja, minä sanon
sinulle totuuden, jatkoi hän kyynärpäillään yöpöytään tukeutuen,
pää käsien nojassa. Hänen kauniit, punakat kasvonsa loistivat, ja
hyväntahtoiset, uniset, kuin rasvankiiltoiset silmät säteilivät kuin
tähdet. -- Sinussa itsessäsi oli syytä. Sinä säikähdit kilpailijaasi.
Mutta ei ole ollenkaan sanottu, niin kuin jo silloin vakuutin, kenen
puolelle onni olisi kallistunut. Mikset tehnyt rynnäkköä? Minähän
sanoin sinulle silloin, että... hän haukotteli pelkin leukapielin,
avaamatta suutaan.
"Tietääkö hän vai eikö hän tiedä minun kosinnastani?" Levin
ajatteli katsoen häneen. "Hänen kasvoissaan on jotain viekasta
ja sovittelevaa", ja tuntien punastuvansa hän katsoi Stepan
Arkadjevitshia suoraan silmiin.
-- Kittyn kohdalla oli silloin kyse pelkästä ulkonaisesta
viehätyksestä, mikäli siitäkään, jatkoi Oblonski. -- Tuo täydellinen
aristokraattisuus, tiedäthän, ja tuleva asema seuramaailmassa
vaikuttivat äitiin, mutta ei häneen.
Levin rypisti kulmiaan. Rukkasten tuottama loukkaus kirveli hänen
sydäntään kuin veres haava. Mutta hän oli kotonaan ja sai siitä tukea.
-- Odotahan, odotahan, hän keskeytti Oblonskin puheen. -- Sinä puhuit
aristokraattisuudesta. Saanko kysyä, millaista on se Vronskin --
tai kenen hyvänsä -- aristokraattisuus, jonka vuoksi voi syrjäyttää
minut? Sinä pidät Vronskia aristokraattina, mutta minua et. Miestä,
jonka isä on päässyt esille juonittelujen avulla ja äiti ollut
salaisissa lemmensuhteissa ties kenen kanssa... Suo anteeksi, mutta
minä pidän aristokraattina itseäni ja kaltaisiani ihmisiä, jotka
voivat viitata taakseen kolmeen neljään kunnialliseen perhepolveen,
sellaisiin, joilla on ollut aikansa korkein sivistystaso (lahjoista
ja älystä en puhu), jotka eivät koskaan ole petkuttaneet ketään
eivätkä koskaan tarvinneet kenenkään apua. Niin ovat eläneet isäni ja
isoisäni. Ja minä tiedän paljon sellaisia. Sinusta tuntuu nololta se,
että minä lasken puut metsässä, kun sinä itse lahjoitat kolmekymmentä
tuhatta Rjabininille. Mutta sinä saat vuokrarahan ja ties mitä muuta,
minä taas en, ja siksi pidän arvossa kaikkea perittyä ja työllä
hankittua... Me olemme aristokraatteja eivätkä ne, jotka voivat tulla
toimeen vain tämän maailman mahtavien almuilla ja jotka voi ostaa
parillakymmenellä kopeekalla.
-- Kenelle sinä ärhentelet? Minä olen samaa mieltä kanssasi, Stepan
Arkadjevitsh sanoi vilpittömästi ja iloisesti, vaikka hän tunsi
Levinin lukevan hänetkin kahdellakymmenellä kopeekalla ostettavien
joukkoon. -- Ketä sinä moitit? Vaikka siinä, mitä sanoit Vronskista,
olikin paljon väärää, en puhu nyt siitä. Sanon sinulle suoraan, että
tekisit viisaasti lähtiessäsi minun kanssani Moskovaan ja...
-- Ei, en ole varma tiedätkö tätä vai etkö, mutta se on minulle
yhdentekevää. Ja minä sanon sen sinulle: minä olen kosinut ja
saanut rukkaset, ja Katerina Aleksandrovna on minulle nyt raskas ja
kirvelevä muisto.
-- Mistä syystä? Mitä hullutuksia!
-- Jättäkäämme ne asiat. Suo minulle anteeksi, veli hyvä, jos olin
karkea sinua kohtaan, Levin sanoi. Nyt, saatuaan kaiken sanotuksi,
tuli hän taas entiselle tuulelleen. -- Ethän ole vihoissasi minulle,
Stiva? Ethän, veli hyvä, hän sanoi ja tarttui hymyillen ystävänsä
käteen.
-- En toki vähääkään, eikä ole syytäkään. Olen hyvilläni, että
tuli jutelluksi. Mutta tiedätkö, aamuisin linnustus sujuu joskus
mainiosti. Mitäpä jos lähdettäisiin? Jos en nukkuisikaan ollenkaan,
vaan lähtisin metsältä suoraan asemalle.
-- Mainio ehdotus!