Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja
Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea
sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen.
Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän
siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut
niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh
alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen,
keskeytti Levin hänet:
-- Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä
totta puhuen haluakaan.
Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn,
kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin
kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut
iloinen.
-- Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa?
kysyi Levin.
-- Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta.
Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen
saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.
-- Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.
-- Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti
hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.
-- Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.
-- Voi teitä maalaisisäntiä! -- Stepan Arkadjevitsh sanoi
leikkisästi. -- Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä
kaupunkilaisia... Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me
hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut
huomioon kaiken, -- ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että
pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi
metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa
Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, -- pääosin
halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta,
ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.
Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon
kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla
ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä
oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi,
mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä
itse."
-- Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi
tulee kirjoittaa, hän sanoi, -- ja jos tulee tarvis, niin kysyn
sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi
kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?
-- Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada
ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. -- Yön tähdet, hiedan jyväset
jos lukea vois henki ylhä...
-- Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut.
Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin
kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä
metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä
desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin.
Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.
-- Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, --
miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?
-- Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on
maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten
kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne
eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista
prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla
ruplan.
-- Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.
-- En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa.
Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt
rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin
syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty
kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli
jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas,
laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi
ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli
pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta
kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret
kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi
kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti
hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan
kuin jotain tavoitellen.
-- Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen
hänelle kättä. -- Sepä hyvä.
-- En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä,
vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta
pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää,
kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin
ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos
metsästyslaukustaan.
-- Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu
nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja
hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata
ruutia moisiin harakoihin.
-- Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa
ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. -- Menkää minun työhuoneeseeni,
siellä voitte puhua.
-- Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen
arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla
vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei
koskaan.
Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan
ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei
tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä
ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken
kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä,
ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.
-- No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. -- Istuutukaa.
-- Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja
neuvottelemaan.
-- Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.
-- Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen
kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. -- Pitää tinkiä,
herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan
kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.
Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos
ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.
-- Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. -- Hän tuli
liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.
Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä
alhaalta ylös.
-- Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen
ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, -- ei kerrassaan mitään saa
ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin...
-- Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä
ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.
-- Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään
mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen
oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla.
Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat
hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.
-- Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään
tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, -- niin minä ostan metsän.
Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme
jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla
sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita,
vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan
paksun lompakon.
-- Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi
ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. -- Tässä rahat, metsä on
minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka
kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.
-- Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoi
Levin.
-- Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, -- minähän olen antanut
sanani.
Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi
oveen ja pudisti hymyillen päätään.
-- Nuoruutensa tähden ne noin, järkiään vain pelkästä
lapsellisuudesta. Kunniasanalla ostan metsän kerrassaan ihan vain
maineen vuoksi, jotta sanottaisi, että Rjabinin se Oblonskilta sen
metsän osti eikä kukaan muu. Ehkä se luojan avulla leiville lyö. Niin
on, jumalan tähden! Olkaa hyvä. Kirjoittakaa sopimus...
Tunnin kuluttua oli kauppias kauppakirja taskussaan, avara
kauhtana ja takin hakaset huolellisesti kiinni, lähdössä tiukasti
raudoitetuilla rattaillaan kotiansa kohti.
-- Voi noita herroja, hän sanoi kuskilleen, -- yksiä hyväkkäitä ovat!
-- Tietäähän sen, vastasi tämä antaen ohjaksen isännälleen ja vetäen
kiinni rattaitten suojusnahan. -- Kaupat taidettiin tehdä? Onneksi
olkoon, Mihail Ignatjits...
-- No, no...