Lintujen kulkupaikka oli lyhyen matkan päässä nuoressa tiheässä
haavistossa joen rannalla. Kun oli tultu metsän reunaan, hyppäsi
Levin rattailta ja saattoi Oblonskin äskettäin lumesta paljastuneen,
sammaleisen ja upottavan aukeaman laitaan. Itse hän palasi toiselle
sivulle kaksihaaraisen koivun luo ja asetettuaan pyssynsä kuivan
alaoksan haarukkaa vasten riisui viittansa, vyötti itsensä ja
tunnusteli liikkeittensä vapautta.
Vanha harmaa Laska, joka oli tullut hänen jäljestään, istuutui
varovasti vastapäätä isäntäänsä ja höristi korviaan. Aurinko
laskeutui ison metsän taakse, ja haavikon seassa kasvavat koivut
piirtyivät iltaruskon valossa riippuvine oksineen ja täyteläisine,
puhkeamaisillaan olevine nuppuineen selkeästi esiin.
Sankasta, vielä lumisesta metsästä virtasi vesi kapeina, mutkikkaina
puroina, joiden solina oli juuri ja juuri kuultavissa. Pikkulinnut
visertelivät pyrähdellen puusta toiseen.
Täydellisen hiljaisuuden hetkinä kuului viimevuotisten lehtien pehmeä
kahina sulavan lumen ja kasvavan ruohon liikutellessa niitä.
"Kas vain! Kuuluu ja näkyy miten ruoho kasvaa!" Levin sanoi itsekseen
huomatessaan harmaan märän haavanlehden liikahduksen nuoren
ruohonkärjen vieressä. Hän seisoi kuunnellen ja katsoi milloin
alas märkään sammaleiseen maahan tai ääniä kuulostelevaan koiraan,
milloin edessään mäen alla leviävään puunlatvojen harmaaseen mereen,
milloin himmenevän taivaan valkeisiin pilvenviiruihin. Tyynesti
siipiään viuhtoen lensi poutahaukka kaukaisen metsän yllä; pian lensi
toinen samaan suuntaan ja katosi. Yhä äänekkäämmin ja innokkaammin
visersivät linnut tiheikössä. Jossain lähellä huhusi huuhkaja. Laska
värähti, astui varovasti muutaman askeleen ja jäi kuulostelemaan pää
kallellaan. Joen takaa kuului käen kukunta. Se kukahti kaksi kertaa
tavallisella äänellään, mutta sitten ääni sorahti ja käki hätääntyi
ja sekaantui.
-- Kuulitko, millainen käki! Stepan Arkadjevitsh sanoi tullen esiin
pensaan taa.
-- Kuulin, Levin vastasi vastahakoisesti häiriten metsän hiljaisuutta
itselleen vastenmielisellä äänellään. -- Kohta ne tulevat.
Stepan Arkadjevitshin hahmo peräytyi jälleen pensaan taakse ja Levin
näin vain tulitikun kirkkaan valon, joka pian sen jälkeen vaihtui
savukkeen punaiseen hehkuun ja ohueen sinertävään savuun.
Tsik! Tsik! naksahtivat Stepan Arkadjevitshin virittämät hanat.
-- Mikä ääni tuo on? kysyi Oblonski kiinnittäen Levinin huomion
kimeään yninään, joka kuului siltä kuin olisi varsa telmiessään
hirnunut ohuella äänellä.
-- Tuoko: etkö tunne sitä? Se on koirasjänis. Mutta ollaanpa nyt
hiljaa! Kuule, lentää! Levin sanoi melkein kiljaisten ja viritti
hanat.
Kuului kaukainen, ohut vihellys, ja juuri tuohon tavalliseen,
metsästäjälle niin tuttuun tahtiin kahden sekunnin päästä toinen ja
kolmas, ja kolmannen vihellyksen perästä alkoi jo kuulua kurahtelu.
Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi
edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien,
hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä
kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta
repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja
samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta
punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa
taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu
pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli
hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.
-- Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden
itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.
-- Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva
pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen
hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.
-- Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo
pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.
-- Eikös ollut surkea huti... tuosta oikeasta piipusta, vastasi
Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. -- Sh-sh... lentää.
Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä.
Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen
suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti
neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen
ja hävisivät näkyvistä.
-- -- --
Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi
kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla
pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen
välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti
punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja
kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä;
mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä
Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus
siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo
kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.
-- Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.
Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.
-- Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.
-- Samantekevää.
He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.
-- Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, -- miksi et kerro minulle, onko
kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.
Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus,
niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut
vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.
-- Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas,
ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan
vaarassa.
-- Mitä sanot! kiljahti Levin. -- Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten
hän...
Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle
ja vilkuili nuhtelevasti heihin.
"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta
tulee... Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi..." ajatteli
Laska.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen,
joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä
pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti
yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti,
ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.
-- Sepä kävi mainiosti! Yhteinen saalis! huudahti Levin ja juoksi
Laskan kanssa tiheikköön etsimään kurppaa. "Niin, mikäs se ikävä asia
taas olikaan?" muisteli hän. "Niin, Kitty sairaana... Mitäpä sille
voi, ikävä asia", hän ajatteli.
-- Ahaa, löysitpäs sinä! Niinhän viisas koira tekee, puheli Levin
ottaen Laskan suusta lämpimän linnun ja työntäen sen melkein täyteen
metsästyslaukkuunsa. -- Jo löytyi, Stiva! huudahti hän.