Tullessaan iloisella mielellä kotipihaan Levin kuuli aisakellon äänen
talon pääoven edestä.
"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut
ehtiä Moskovan junalta... Kukahan se on? Entä jos se onkin
Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi
käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun
hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen
keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan
ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään
hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi
Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle
päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen
herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka
kanssa voisi puhella", hän ajatteli.
-- Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös.
-- No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän
tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.
"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän
ajatteli.
Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää
kirvellyt häntä.
-- Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä
likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja
terveyttä uhkuen. -- Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja
suudellen Leviniä, -- ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään
metsän Jergushovista.
-- Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit
reellä kulkemaan?
-- Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu
ajuri.
-- Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen
vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.
Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin
tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku
kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni
Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja
apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli
eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.
-- Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja
meni työnjohtajan luo.
Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta
peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he
lähtivät yhdessä yläkertaan.
-- Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä
sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan
kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja
iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät
ja kirkas ilma, kuten nyt.
-- Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi
sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta
sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin
hyvin.
Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista
Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi
kesäksi tulla hänen luokseen maalle.
Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä
Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli
kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten
aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon
ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja
nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa,
taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa
lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa
aatteen, jonka pohjana -- tekijän itsensä sitä huomaamatta -- oli
kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina
herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti
kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän
kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän
ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.
Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen
johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset
ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä
vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda
sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti
hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut
toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin
yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi,
valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini -- kaikki oli
erinomaista ja ihanaa.
-- Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin
jälkeen. -- Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä
hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on
tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen
valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta
minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta
työväkeenkin.
-- Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan
maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin
tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa,
kansatieteellisessä...
Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.
-- Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän
suukkosen pulleitten sormien päihin, -- millaista kylmää paistia
teillä on ja millaista yrttiviinaa!... Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän
ole jo aika? lisäsi hän.
Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse
laskeutuvaan aurinkoon.
-- On kuin onkin, hän sanoi. -- Kuzma saa valjastaa hevosen! ja
juoksi alas.
Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti
purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan
alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka
jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan
Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa,
minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.
-- Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee -- minä käskin häntä
tulemaan tänään -- niin sanotko, että pyytävät odottamaan?...
-- Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?
-- Niin. Tunnetko sinä hänet?
-- Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja
järkiään."
Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan
mielisanoja.
-- Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin
isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui
Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen
saappaitaan ja pyssyään.
Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.
-- Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai
menemmekö jalkaisin?
-- Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän
istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. --
Kuinka sinä et polta! Sikari -- se on enemmän kuin nautinto, se on
nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas
näin minä tahtoisin elää!
-- Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.
-- Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät.
Pidät hevosista -- niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa
maita.
-- Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä
valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut
mitään.
Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan
Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena
miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki
kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä
kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.
-- No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut
kaunista ajatella aina vain itseään.
Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.
-- Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on
saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta
minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla
tavallaan Levinin kysymyksen. -- Minkä minä voin, olen sellaiseksi
luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa,
itselleen vain iloa...
-- Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.
-- On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin...
naisen, jonka näkee unissa... Sellaisia naisia voi tavata
valveillakin... ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on
jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan
uusi.
-- Parempi on olla tutkimatta.
-- Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota
totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.
Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään
voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja
sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.