XII

Levin veti jalkaansa pitkävartiset saappaat, otti ensimmäisen kerran

turkin asemesta ylleen verkatakin ja lähti taloustoimiin, harppaillen

yli purojen, joitten aurinkoinen välke häikäisi silmää, ja astuen

milloin jääpalaselle, milloin tahmeaan mutaan.

Kevät on suunnitelmien ja aikomusten aikaa. Ja samoin kuin nuori

keväinen puu ei vielä tiedä, miten sen täyteläisissä nupuissa

piilevät idut haarautuvat vesoiksi ja oksiksi, ei Levinkään

pihalle tultuaan oikein tiennyt, mihin toimiin hän nyt ryhtyisi

rakastamassaan taloudessa, mutta hän tunsi olevansa tulvillaan mitä

parhaimpia aikomuksia ja suunnitelmia.

Ensin hän meni karjaansa katsomaan. Lehmät oli laskettu karjatarhaan,

missä ne uusi karva välkkyen lämmittelivät auringossa, ammuivat ja

ynisivät kedolle pyrkien. Ihailtuaan pikkupiirteitä myöten tuttuja

lehmiä hetkisen Levin käski ajaa ne kedolle ja päästää vasikat

karjatarhaan. Paimenpoika kipaisi iloisesti tupaan lähteäkseen

kedolle. Karjakkojen paljaat, valkeat, vielä päivettymättömät jalat

lätisivät kurassa, kun he juoksentelivat vitsat kädessä ja helmojaan

pidellen ajelemassa kevätilosta hullaantuneita vasikoita tarhaan.

Ihailtuaan tämän vuoden karjasatoa, joka oli harvinaisen hyvä --

aikaisin syntyneet vasikat olivat jo huonon lehmän suuruisia, Paavan

kolmikuukautinen vasikka oli kooltaan kuin vuoden vanha --, käski

Levin tuoda altaan ulos ja antaa heiniä häkeistä. Mutta karjatarhan

häkit olivatkin rikki, vaikka ne oli tehty vasta syksyllä eikä

niitä ollut talvella käytetty. Levin lähetti hakemaan kirvesmiestä,

jonka piti määräyksen mukaan olla laittamassa puimakonetta. Mutta

kirvesmies olikin korjaamassa karheja, jotka oli pitänyt korjata jo

laskiaisviikolla. Se harmitti Leviniä kovasti. Häntä harmitti se,

ettei ikinä tullut loppua taloudessa esiintyvästä epäjärjestyksestä,

jota vastaan hän oli niin monta vuotta taistellut voimiensa

takaa. Häkit, kuten hänelle kerrottiin, oli talveksi siirretty

työhevosten talliin ja siellä ne olivat rikkoutuneet, sillä ne olivat

kevytrakenteisia, vasikoille tarkoitettuja. Lisäksi ilmeni samalla,

että karhit ja kaikki maanviljelystyökalut, jotka oli käsketty

tarkastaa ja korjata jo talvella ja joita varten oli otettu työhön

kolme kirvesmiestä, olivat jääneet korjaamatta ja karheja korjattiin

kuin korjattiinkin juuri silloin, kun oli aika lähteä äestämään.

Levin lähetti hakemaan työnjohtajaa, mutta lähti samassa itse

häntä vastaan. Työnjohtaja tuli riiheltä lyhyessä karitsannahalla

reunustetussa turkissaan, kasvot loistaen -- sinä päivänä loisteli

kaikki -- ja oljenkortta sormissaan hypistellen.

-- Miksei kirvesmies ole puimakonetta laittamassa?

-- Niin, minun piti eilen sanoa teille, että karhit on korjattava.

Alkaa tässä kyntöaika.

-- Mitäs talvella sitten on tehty?

-- Mihinkäs te sitä kirvesmiestä sitten tarvitsisitte?

-- Missä ovat vasikkatarhan häkit?

-- Käskinhän minä panemaan ne paikoilleen. Mikä sen väen kanssa

auttaa? sanoi työnjohtaja heilauttaen kättään.

-- Ei väen, vaan työnjohtajan! Levin sanoi kiivaasti. -- Mitä varten

minä olen teidät ottanut? huudahti hän. -- Mutta muistettuaan, ettei

asia siitä parane, jätti hän sanottavansa siihen ja huoahti vain,

hetken vaiti oltuaan: -- No, joko kylvötyöt voi aloittaa?

-- Turkinpeltoon saa kylvää huomenna tai ylihuomenna. -- Entä apila?

-- Lähetin Vasilin ja Miisan kylvämään. En vain tiedä, pääsevätkö

yli, upottaa pahasti.

-- Monenko desjatiinan alalle?

-- Kuuden.

-- Miksi ei koko alalle? ärjäisi Levin.

Se, että apilaa kylvettiin vain kuusi eikä kaksikymmentä desjatiinaa,

harmitti häntä vieläkin enemmän. Apilasadosta tuli sekä teorian

että Levinin oman kokemuksen mukaan hyvä vain silloin, kun siemen

kylvettiin niin varhain kuin mahdollista, melkein lumelle. Eikä Levin

milloinkaan päässyt tekemään niin.

-- Ei ole väkeä. Mitä noiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä. Kolme jäi

nytkin tulematta. Ja tuo Semjonkin...

-- No, olisitte jättäneet oljet sikseen.

-- Niin ne jätettiinkin.

-- Missä väki sitten on?

-- Viisi henkeä sekoittaa lantaa. Neljä on kauroja mättämässä; kun ei

vain pilaantuisi, Konstantin Dmitrish.

Levin tiesi varsin hyvin, että "kun ei vain pilaantuisi" merkitsi

sitä, että englantilainen siemenkaura oli jo pilalla, ei siis

taaskaan ollut tehty niin kuin hän oli käskenyt.

-- Sanoinhan minä teille jo paastonaikaan, senkin kuurot!... ärjäisi

hän.

Levin huitaisi vihoissaan kädellään, lähti aittaan katsomaan kauroja

ja palasi sitten talliin. Kaura ei vielä ollut pilalla. Mutta

työmiehet mättivät sitä lapioilla, vaikka se olisi voitu laskea

suoraan ala-aittaan. Käskettyään tehdä niin ja lähetettyään kaksi

miestä apilan kylvöön Levin leppyi työnjohtajalle. Ja päiväkin oli

niin kaunis, että oli mahdotonta olla vihoissaan.

-- Ignat! huusi hän kuskille, joka hihat käärittyinä huuhteli

rattaita kaivon luona, -- satuloi minulle hevonen.

-- Minkä käskette?

-- No, tuo vaikka liinakko.

-- Tottelen, herra.

Hevosta satuloitaessa Levin käski lähettyvillä hääräilevän

työnjohtajan taas luokseen ja -- sovintoon päästäkseen -- alkoi puhua

hänelle alkavista kevättöistä ja taloussuunnitelmistaan.

Lannanajo oli aloitettava niin aikaisin kuin suinkin, jotta kaikki

olisi heinänniiton alkuun mennessä tehty. Ja takapeltoa oli

kynnettävä herkeämättä, jotta se pysyisi aina tuoreena. Heinää ei

saisi teettää osapalkalla, vaan oli annettava oman väen tehdä.

Työnjohtaja kuunteli tarkkaavasti ja koetti nähtävästi parhaansa

mukaan hyväksyä isäntänsä suunnitelmia; mutta siitä huolimatta

hän näytti toivottomalta ja alakuloiselta, kuten aina isäntänsä

ehdotuksia kuunnellessaan, ja se ei voinut olla hermostuttamatta

Leviniä. Nuo kasvot ikään kuin sanoivat: hyväähän tuo kaikki on,

mutta katsotaan, mitä luoja suo.

Mikään ei katkeroittanut Leviniä niin kuin tuo ilme. Mutta se oli

ollut yhteinen kaikille työnjohtajille, niin monta kuin niitä hänellä

oli ollut. Kaikki ne olivat suhtautuneet samalla tavoin hänen

esityksiinsä, eikä hän siksi enää suuttunut, vaan tunsi katkeruutta

ja entistä suurempaa intoa taisteluun tuota luonnonvoimaa vastaan,

jota hän ei voinut nimittää muuten kuin: "mitä luoja suo" ja joka

kaiken aikaa pani hänelle vastaan.

-- Mitenkähän ehditään, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja.

-- Miksi ette ehtisi?

-- Työväkeä pitää ehdottomasti ottaa vielä noin viisitoista henkeä.

Niitä vain ei tule tarjolle. Äskettäin jokunen kävi, tahtoivat

seitsemänkymmentä ruplaa kesästä.

Levin vaikeni. Taas oli sama voima vastassa. Hän tiesi, etteivät

he kaikista yrityksistään huolimatta olleet voineet saada oikeaan

hintaan kuin neljäkymmentä, kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan

työmiestä; neljäkymmentä oli tarjolla, ei enempää. Mutta hän ei

sittenkään voinut olla taistelematta.

-- Lähettäkää hakemaan Suryn ja Tshefirovkan kyliin, jollei tule.

Täytyy hakea.

-- Voihan tuonne lähettää, sanoi työnjohtaja. -- Hevosetkin ovat

huonontuneet.

-- Ostetaan lisää. Kyllä minä tiedän, lisäsi hän nauraen, -- te

antaisitte aina vain vähän ja huonoa; mutta minäpä en annakaan teidän

tehdä oman mielenne mukaan. Minä katson itse.

-- Ettehän te muutenkaan taida juuri nukkumaan joutaa. Hauskempaahan

meillä on, kun on isännän silmä aina valvomassa.

-- Siis Koivulaakson takana kylvetään apilaa? Ajan katsomaan, Levin

sanoi hypäten kuskin tuoman pienen liinaharjaisen ratsun selkään.

-- Laaksopuron yli ette pääse, Konstantin Dmitrish, huusi kuski.

-- No, ratsastan sitten metsän kautta.

Niin Levin ratsasti sävyisällä, kauan seisseellä hevosellaan rivakkaa

tasaravia pihamaan kuran poikki ja portista niitylle. Lammikkojen

kohdalla hevonen pärskyi ja nyki ohjaksiaan.

Jos Levin oli viihtynyt karjapihalla, viihtyi hän niityillä

vielä paremmin. Sävyisän tasa-astujansa selässä keinahdellen,

rintaansa lämmintä ja raikasta lumen ja ilman tuoksua vetäen hän

ratsasti metsän läpi murenevan, kokoon painuneen lumen jäänteitä

ja puoliksi sulaneita, levenneitä jalaksenjälkiä pitkin, ja häntä

ilahdutti jokainen puu kuoressa elpyvine sammalineen ja pulleine

nuppuineen. Kun metsä päättyi, hänen eteensä avautuivat suunnattomat

laihovainiot tasaisena vihreänä samettivaippana, ilman ainoatakaan

ruosteläiskää tai painumaa, -- vain siellä täällä notkelmissa

välkkyi sulavia lumipilkkuja. Hän ei suuttunut, vaikka näki vieraan

hevosen varsoineen tallaamassa laihoa (hän käski vastaan tulleen

talonpojan ajamaan ne pois), eikä hermostunut siitä tyhmästä ja

ikään kuin ivallisesta vastauksesta, jonka sai vastaan tulleelta

talonpojalta kysymykseensä: "No, Ipat, joko pian pääsee kylvämään?"

-- "Pitää ensin kyntää, Konstantin Dmitrish", oli tämä vastannut.

Mitä kauemmaksi hän ratsasti, sitä iloisemmaksi hänen mielensä kävi,

ja taloutta koskevat suunnitelmat kiertelivät hänen päässään toinen

toistaan parempina: kaikkien peltojen eteläsivuille pitäisi istuttaa

pajuja, jotta lumi sulaisi niiltä pikemmin, pellot pitäisi jakaa

kuuteen lannoitettavaan ja kolmeen kesantomaahan, pitäisi tehdä

karjapiha kedon perimmäiseen päähän ja kaivaa lampi, ja lannoituksen

helpottamiseksi pitäisi tehdä siirrettäviä aitoja karjaa varten.

Ja silloin olisi 300 desjatiinaa vehnällä, 100 perunamaana ja 150

apilana, eikä ainoatakaan desjatiinaa näännytetty.

Sellaiset mietteet mielessään, ohjaten hevostaan varovasti

pientareita pitkin, ettei oras tallaantuisi, hän saapui apilan

kylvössä olevien renkien luo. Siemenrattaat eivät olleet pellon

rajalla, vaan itse pellolla, ja syysvehnä oli pahasti tallautunut

rattaiden painosta ja hevosten kuovinnasta. Molemmat rengit istuivat

pientareella, luultavasti yhteistä piippua poltellen. Rattailla oleva

multa, johon siemenet oli sekoitettu, oli kovina murentamattomina

kokkareina. Nähdessään isäntänsä lähti Vasili-renki rattaitten luo

ja Misa ryhtyi kylvämään. Kaikki ei siis ollut täälläkään niin kuin

olisi pitänyt, mutta työmiehiinsä Levin suuttui harvoin. Kun Vasili

tuli rattaiden luo, Levin käski taluttamaan hevosen pellon reunaan.

-- Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.

-- Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, -- vaan tee mitä käsketään.

-- Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. -- Kylläpä

on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, -- ei

paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan

painoa töppösissään laahata.

-- Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.

-- Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja

hieroen multaa kämmenissään.

Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa,

mutta harmillista se sentään oli.

Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa

haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja

hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan

laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita,

hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti

kylvämään.

-- Mihin kohtaan sinä pysähdyit?

Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan

kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin

suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi

pois kylvövakan.

-- No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.

-- Miten niin? Levin sanoi iloisesti tuntien keinonsa tehonneen.

-- No käykäähän kesällä katsomassa, eikö ole eroa. Katsokaahan

tuonne, minne minä viime keväänä kylvin. Siihen se vasta heinän

puskee! Niin minä, Konstantin Dmitrish, parastani koetan kuin omalle

isälleni ikään. Minä en itse tee huonosti enkä anna muittenkaan

tehdä. Isännän on hyvä ja meidän on samoin hyvä. Kun vilkaisee

tuonne, sanoi Vasili osoittaen kedolle, -- niin sydän iloitsee.

-- Kaunis on kevät, Vasili!

-- No sellainen kevät, ettei kuulu miesmuistiin olleen. Kun kävin

tässä tuonnoin kotonani, niin siellä isäukko oli niinikään kylvänyt

vehnää kolme kahdeksannesta. Ihan on kuin ruista kuulemma.

-- Oletteko jo kauankin viljellyt vehnää?

-- Tehän sitä opetitte tässä toissa kesänä. Tehän minulle annoitte

kaksi mitallista. Neljännes myytiin ja kolme kahdeksannesta

kylvettiin.[3]

-- No, katsokin, että hierot kokkareet hyviksi, Levin sanoi menne

hevosensa luo, -- ja vahdihan Misaakin. Jos oras tulee hyvä, saat

viis kymmentä kopeekkaa desjatiinalta.

-- Kiitän nöyrimmästi. Ei tässä ole muutenkaan valittamista. Levin

nousi hevosen selkään ja ratsasti pellolle, johon viime vuonna oli

kylvetty apilaa, ja toiselle, joka oli kynnetty kesäruista varten.

Apilan oras sängen lomassa oli ihana. Se oli kokonaan elpynyt

ja nousi vankkana ja vihantana taittuneitten viimevuotisten

vehnänkorsien alta. Hevonen upposi nilkkaa myöten, ja joka askelella

sen jalat irtosivat kovalla lotinalla puoleksisulaneesta maasta.

Kyntöpellolle oli aivan mahdoton ajaa; maa kantoi vain niillä kohdin,

missä oli jäätä, mutta sulaneihin vakoihin jalka upposi nilkkaa

syvemmälle. Kynnös oli erinomainen; kahden päivän perästä voisi jo

äestää ja kylvää. Kaikki oli ihanaa, kaikessa tuntui iloa. Levin

ratsasti takaisin puron kautta. Ja hän pääsi kuin pääsikin yli ja

pelästytti kaksi sorsaa. "Varmaan on kurppiakin", hän ajatteli,

ja tapasikin juuri talolle päin kääntyessään metsänvartijan, joka

vahvisti todeksi hänen otaksumansa.

Levin ratsasti kotiin ehtiäkseen syödä päivällistä ja panna pyssynsä

illaksi kuntoon.