Alkuaikoina Moskovasta paluunsa jälkeen, kun Levin ei voinut
vavahtelematta ja punastelematta muistella rukkasten häpeää, hän
puheli mielessään näin: "Niinhän minä punastuin ja vavahtelin
ja ajattelin kaiken olevan hukassa silloinkin, kun sain ykkösen
fysiikassa ja jäin toiselle kurssille; niinhän minä luulin olevani
hukassa silloinkin, kun pilasin siskoni asian, joka oli uskottu
minun harteilleni. Ja mitä vielä! Nyt, kun siitä on vierinyt vuosia,
muistelen sitä ja ihmettelen, miten se niin saattoi katkeroittaa
mieltäni. Samoin käy tämänkin surun. Kuluu vähän aikaa, enkä minä
enää välitä koko asiasta."
Mutta kolme kuukautta oli kulunut, eikä hän ollut lakannut
välittämästä, ja asia oli hänelle yhtä kipeä kuin ensi päivinäkin.
Hän ei voinut rauhoittua, sillä olihan hän niin kauan perhe-elämästä
haaveiltuaan ja tunnettuaan itsensä siihen niin kypsäksi kuitenkin
jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kauempana kuin koskaan haaveidensa
toteutumisesta. Hän tunsi itse kipeästi sen, mitä kaikki hänen
lähipiirissään tunsivat, ettei ihmisen ole hänen iässään hyvä enää
olla yksin. Hän muisti, miten hän kerran ennen Moskovaan lähtöään oli
sanonut lapsekkaalle karjarengilleen Nikolaille, jonka kanssa hän
mielellään jutteli: "Mitäs sanot tähän, Nikolai: aion naimisiin!" ja
miten Nikolai oli kiireesti vastannut, kuten asiaan, josta ei voinut
olla mitään epäilyksiä: "Jo on aikakin, Konstantin Dmitrish." Mutta
avioliitto oli nyt kauempana kuin koskaan. Paikka oli vallattu, ja
kun hän mielikuvituksessaan asetteli samalle sijalle muita tuntemiaan
tyttöjä, tunsi hän sen aivan mahdottomaksi. Lisäksi häntä kaiveli
muisto rukkasista ja siitä roolista, jota hän itse oli kosiessa
esittänyt. Vaikka hän vakuuttelikin itselleen, ettei se ollut hänen
syynsä, sai tuo muisto toisten samantapaisten häpeällisten muistojen
ohella hänet vavahtelemaan ja punastumaan. Kuten kaikki ihmiset,
myös Levin oli menneisyydessään tehnyt pahoja tekoja, jotka hän
hyvin tiedosti ja joitten olisi pitänyt tuottaa hänelle omantunnon
nuhteita: mutta pahojen tekojen muisto ei vaivannut häntä läheskään
niin paljon kuin nuo mitättömät mutta häpeälliset muistot. Ne haavat
eivät koskaan umpeutuneet. Ja niiden muistojen rinnalla kaihersivat
nyt rukkaset ja se, miten säälittävään valoon hän oli tuona iltana
muiden silmissä joutunut. Mutta aika ja työ tekivät tehtävänsä.
Raskaat muistot vetäytyivät yhä enemmän maalaiselämän näkymättömien,
mutta merkittävien tapausten peittoon. Viikko viikolta Kitty tuli
hänen mieleensä yhä harvemmin. Hän odotti kärsimättömänä tietoa tämän
pian tapahtuvasta tai jo tapahtuneesta naimisiinmenosta toivoen
tuon tiedon kokonaan parantavan hänet, aivan kuin kipeä hammas
nyhtäistäisiin suusta.
Sillä välin saapui kevät, ihana ja ystävällinen kevät, joka ei
herättänyt liian varhaisia toiveita eikä tuonut pettymyksiä,
sellainen harvinainen kevät, josta iloitsevat sekä kasvit, eläimet
että ihmiset. Tuo ihana kevät innosti Leviniä yhä enemmän ja
lujitti hänen päätöstään irrottautua kaikesta entisestä tehdäkseen
yksinäisen elämänsä vahvaksi ja riippumattomaksi. Vaikkakin monet
niistä suunnitelmista, joita hänellä oli ollut mielessään maalle
palatessaan, olivat jääneet häneltä toteuttamatta, hänen onnistui
toteuttaa niistä tärkein, elämän puhtaus. Hän ei joutunut kokemaan
sitä häpeää, joka tavallisesti kiusasi häntä lankeemuksen jälkeen,
vaan hän saattoi katsoa ihmisiä rohkeasti silmiin. Jo helmikuussa
hän oli saanut Marja Nikolajevnalta kirjeen, jossa kerrottiin, että
Nikolai-veljen terveydentila huononi huononemistaan ja ettei tämä
tahtonut lääkärin hoitoon. Sen vuoksi oli Levin matkustanut Moskovaan
veljensä luo ja saanut aikaan sen, että tämä suostui neuvottelemaan
lääkärin kanssa ja lupasi lähteä ulkomaille parantolaan. Hänen oli
niin hyvin onnistunut saada veljensä suostumaan siihen kuten myös
ottamaan häneltä lainaksi rahaa matkaa varten, että siinä suhteessa
hän oli tyytyväinen itseensä. Paitsi taloutta, joka kevätaikaan
vaati erityistä huolenpitoa, ja lukemistaan oli Levinillä talvesta
saakka ollut tekeillä taloutta käsittelevä teos, jonka pohjana oli
ajatus, että työntekijän luonne oli kansantaloudessa katsottava
absoluuttiseksi edellytykseksi, kuten ilmasto ja maaperä, ja
ettei taloustieteen tuloksia siis voida johtaa pelkän maaperän ja
ilmanalan tunnetuista tosiasioista, vaan maaperästä, ilmanalasta ja
työläisen muuttumattomasta luonteenlaadusta. Niinpä hänen elämänsä
oli yksinäisyydestä huolimatta tai pikemminkin sen johdosta täynnä
askareita; vain joskus hän kaipasi seuraa saadakseen kertoa päässään
pyörivistä ajatuksista muillekin kuin Agafja Mihailovnalle, jonka
kanssa hän usein päätyi keskustelemaan fysiikasta, talousteoriasta ja
etenkin filosofiasta; filosofia oli Agafja Mihailovnan mieliaihe.
Kevät oli kauan puhkeamatta. Paastonajan viimeisinä viikkoinakin oli
vielä kirkas pakkasilma. Päivisin aurinko sulatti maita, mutta öisin
oli seitsemänkin astetta pakkasta. Hanki oli niin kova, että kuormia
saattoi ajaa muuallakin kuin tiellä. Pääsiäinen oli talvinen. Mutta
sitten yhtäkkiä toisena pääsiäispäivänä hengähti lämmin tuuli, nousi
pilviä, ja kolme päivää ja kolme yötä valui vuolas ja lämmin sade.
Torstaina tuuli hiljeni ja nousi sankka, harmaa sumu, joka ikään
kuin kätki verhoonsa luonnossa tapahtuvien muutosten salaisuudet.
Sumusäässä vedet lähtivät virtaamaan, jäälautat ryskyivät ja
ajautuivat eteenpäin, sameat vaahtoutuneet purot kirmasivat nopeaan
juoksuun, ja juuri 'punamäen'[2] vastaisena iltana sumu hajosi, sen
repaleet karkasivat hattaroina tiehensä, taivas selkeni ja aukeni
oikea kevät. Aamulla noussut kirkas aurinko sulatti nopeasti veden
pinnalta ohuen jään, ja koko lämmin ilma väreili eloon vironneen maan
tulvehtivia höyryjä. Vanha nurmi ja terävänä esiin puikahteleva nuori
ruoho alkoivat viheriöidä, koiranheisipuun, viinimarjan ja tahmean,
mahlaisen koivun nuput pullistuivat, ja kullankarvaisten kukkien
peittämään raitaan ilmestyi suristen unestaan vironnut haalistunut
mehiläinen. Kiurut livertelivät näkymättömissä sametinvihreiden,
laihojen ja kirrestä vapautuvien sänkipeltojen yllä, ruskean veden
peittämien rämeitten ja soitten yltä kuului hyyppien valitus, ja
kurjet ja hanhet lensivät korkealla, keväthuutojaan kaiuttaen.
Takkuinen, enää vain paikoin talvikarvassa oleva karja lähti ammuen
laitumelle, vääräkoipiset karitsat hyppelivät määkivien, osaksi
villansa menettäneiden emojensa ympärillä, ketteräjalkaiset pojat
juoksentelivat pitkin kuivuvia polkuja, joilla näkyi paljaan jalan
jälkiä, lammen rannalta kajahtelivat palttinoitaan valkaisevien
eukkojen iloiset äänet ja pihoilta aurojaan ja karhejaan laittelevien
miesten kirveeniskut. Oli tullut oikea kevät.