Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki
entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut
mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, -- se
kaipuu oli nyt tyydytetty.
Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili
häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.
-- Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. -- Anna, luojan tähden...
Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen
ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan
sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen
juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt
hänestä kiinni.
-- Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja
pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.
Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut
muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä
lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili
anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa
fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi
samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on
riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän
rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa
muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman
henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin.
Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan
täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä
on murhallaan hankkinut.
Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy
ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin
peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen
kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän
palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun
rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski
laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna
peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen
ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten
ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.
-- Kaikki on lopussa, Anna sanoi. -- Minulla ei ole mitään muuta kuin
sinä. Muista se.
-- Kuinka en muistaisi sitä, mikä on koko minun elämäni, vastasi
Vronski. -- Tuon onnen hetken vuoksi...
-- Minkälaisen onnen! Anna sanoi kauhun ja inhon vallassa, ja tuo
kauhu tarttui väkisinkin myös Vronskiin. -- Luojan tähden, ei
sanaakaan, ei sanaakaan enää.
Anna nousi nopeasti ja vetäytyi syrjemmäksi.
-- Ei sanaakaan enää, hän toisti ja lähti, kasvoillaan kylmän
epätoivon ilme, joka ihmetytti Vronskia. Anna tunsi itsensä nyt
kykenemättömäksi ilmaisemaan sanoilla sitä häpeän, ilon ja kauhun
tunnetta, joka täytti hänet uuden elämän kynnyksellä, eikä tahtonut
puhua siitä, jottei halventaisi tätä tunnetta epätäsmällisin sanoin.
Mutta jälkeenpäinkin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä,
hänen oli yhtä vaikea löytää sanoja, joilla olisi voinut ilmaista
tunteittensa moninaisuuden, eikä häneltä puuttunut ainoastaan sanoja,
-- hän ei löytänyt edes ajatuksia voidakseen itsekseen miettiä
sielunliikkeitään.
Hän sanoi itsekseen: "Ei, minä en voi nyt ajatella sitä; sitten
toisen kerran, kunhan ensin rauhoitun." Mutta sitä ajatusten rauhaa
ei koskaan tullut; joka kerran, kun hän alkoi ajatella, mitä oli
tehnyt ja miten hänen käy ja mitä hänen olisi tehtävä, hänet valtasi
kauhu ja hän karkotti mielestään nuo ajatukset.
-- Joskus toiste, puheli hän, -- kunhan tästä rauhoitun.
Sen sijaan unessa, kun ajatukset eivät olleet hänen vallassaan, hän
näki tilansa peittelemättömänä, törkeässä alastomuudessaan. Sama
uni vaivasi häntä melkein joka yö. Molemmat miehet olivat yhdessä
olevinaan hänen miehiään ja molemmat tuhlasivat hänelle hyväilyjään.
Aleksei Aleksandrovitsh itki suudellen hänen käsiään ja puheli:
miten hyvin kaikki on nyt! Ja Aleksei Vronski oli siinä vieressä
ja oli myöskin hänen miehensä. Ja Anna ihmetteli itse, miten oli
ennen voinut pitää sitä mahdottomana, ja selitti heille nauraen,
että näinhän oli paljon yksinkertaisempaa, ja he molemmat olivat
nyt tyytyväisiä ja onnellisia. Mutta tämä uni ahdisti häntä kuin
painajainen, ja hän heräsi siitä aina kauhun vallassa.