Anna käveli pää kumarassa, leikitellen talvipäähineensä tupsuilla.
Hänen kasvonsa sädehtivät; mutta niitten kirkkaus ei ollut iloinen,
-- se muistutti tulipalon loimua pimeässä yössä. Nähdessään miehensä
Anna kohotti päätään ja veti kuin unesta heräten suunsa hymyyn.
-- Sinä valvot vielä? Sepä ihmeellistä! hän sanoi, heitti
huppupäähineensä päästään ja meni saman tien, pysähtymättä,
pukeutumishuoneeseensa.
-- Anna, minulla olisi sinulle puhuttavaa.
-- Minulleko? Anna sanoi ihmetellen, tuli esiin oven takaa ja katsoi
häneen. -- Mitä niin? Mistä? kysyi hän istuutuen. -- No, puhutaan
sitte jos se on niin tärkeää. Viisainta olisi kyllä mennä nukkumaan.
Anna puhui, mitä sylki suuhun toi, ja omia sanojaan kuunnellessaan
hän ihmetteli itsekin valehtelukykyään. Miten yksinkertaisia ja
luonnollisia olivatkaan hänen sanansa ja miten selvältä näytti,
että hänen vain teki mieli nukkumaan! Hän tunsi pukeutuneensa
läpitunkemattomaan valheiden panssariin. Hän tunsi, että jokin
näkymätön voima auttoi ja tuki häntä.
-- Anna, minun tulee varoittaa sinua, sanoi mies.
-- Varoittaa? Anna sanoi. -- Mistä?
Hän näytti niin teeskentelemättömältä ja iloiselta, että se, joka
ei olisi tuntenut häntä niin hyvin kuin hänen miehensä, ei olisi
voinut huomata mitään luonnotonta hänen äänessään eikä hänen
sanojensa sisällössä. Mutta Aleksei Aleksandrovitshille, joka tunsi
hänet ja tiesi, että jo mies sattui valvomaan viisikin minuuttia
yli tavallisen ajan, niin Anna huomasi sen välittömästi ja kysyi
syytä, joka tiesi, että Anna tavallisesti heti kertoi hänelle kaikki
ilonsa ja surunsa -- hänelle merkitsi paljon kun hän näki, ettei
Anna tahtonut havaita hänen tilaansa eikä sanoa sanaakaan itsestään.
Hän näki vaimonsa ennen niin avoimen sydämen sulkeutuneen häneltä
nyt kokonaan. Eikä siinä kyllin, Annan äänensävystä hän huomasi,
ettei tämä edes ajatellut sitä, vaan ikään kuin sanoi aivan suoraan:
niin, suljettu se on ja tulee tästä lähin olemaankin. Aleksei
Aleksandrovitshin valtasi nyt samanlainen tunne kuin kotiin palanneen
ihmisen, joka huomaa talonsa lukituksi. "Mutta kenties avain vielä
löytyy", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh.
-- Minä tahdon varoittaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä, --
ettet sinä ajattelemattomuudellasi ja kevytmielisyydelläsi anna
seuramaailmalle aihetta puheisiin. Sinun tämäniltainen liian vilkas
keskustelusi kreivi Vronskin kanssa (hän lausui tuon nimen varmasti
ja tyynesti) herätti ikävää huomiota.
Hän katsoi puhuessaan Annan nauraviin, läpitunkemattomuudessaan
pelottaviksi käyneisiin silmiin ja tunsi sanojensa koko
hyödyttömyyden ja turhuuden.
-- Niinhän sinä aina sanot, vastasi Anna ikään kuin ei olisi
vähääkään käsittänyt miestään ja kuin olisi tahallaan ymmärtänyt
tämän sanoista vain viimeiset. -- Väliin sinä moitit, että minä olen
liian totinen, väliin taas, että olen iloinen. Minulla oli hauskaa
tänään. Sekö sinua loukkasi?
Aleksei Aleksandrovitsh vavahti ja taivutti kätensä naksutellakseen
sormiaan.
-- Oi, älä viitsi naksutella, tiedäthän, etten pidä siitä. Anna sanoi.
-- Anna, oletko se sinä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa,
koettaen pysyä tyynenä ja lakaten naksuttelemasta.
-- Mitä kummaa tämä on? Anna sanoi näennäisesti aivan vilpittömän ja
koomillisen ihmettelyn vallassa. -- Mitä sinä minusta oikein tahdot?
Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti ja hieroi kädellään otsaansa
ja silmiään. Hän huomasi, että sen sijaan, mitä hän oli aikonut
tehdä, nimittäin varoittaa vaimoaan seuramaailman silmissä tehdystä
virheestä, häntä kuohuttikin se puoli asiaa, joka koski hänen
vaimonsa omaatuntoa, ja hän taisteli jotain kuvittelemaansa seinää
vastaan.
-- Minä sanon heti mitä minä tarkoitan, jatkoi hän kylmästi ja
tyynesti, -- ja minä pyydän sinua kuuntelemaan sanojani. Kuten
tiedät, minä pidän mustasukkaisuutta loukkaavana ja alentavana enkä
salli sen koskaan päästä määrääväksi tunteekseni. Mutta on olemassa
määrättyjä säädyllisyyden rajoja, joiden yli kukaan ei voi astua
tulematta rangaistuksi. Mitä tähän iltaan tulee, niin minä itse
en huomannut mitään erikoista, mutta päätellen, seuran saamasta
vaikutelmasta kaikki huomasivat, ettei sinun käytöksesi ollut aivan
sellaista kuin olisi voinut toivoa.
-- En ymmärrä yhtään mitään, Anna sanoi kohauttaen olkapäitään.
"Hänelle se on yhdentekevää", hän ajatteli. "Mutta seurassa ovat
huomanneet ja se vaivaa häntä.". -- Sinä et varmaankaan ole terve,
lisäsi hän, nousi tuoliltaan ja aikoi mennä ovesta; mutta Aleksei
Aleksandrovits liikahti eteenpäin kuin haluten pysäyttää hänet.
Aleksei Aleksandrovitshin kasvot olivat niin rumat ja synkät, ettei
Anna ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Anna pysähtyi,
taivutti päänsä takakenoon ja alkoi ketterin käsin irrotella
hiusneuloja tukastaan.
-- No hyvä, minä kuuntelen mitä sieltä tulee, virkkoi hän tyynesti
ja ivallisesti. -- Ja kuuntelenpa oikein hartaasti, sillä haluaisin
todellakin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.
Puhuessaan hän kummeksui itse luonnollista, tyyntä ja varmaa
äänensävyään ja luontevia lauseitaan.
-- Minulla ei ole oikeutta ja pidän ylipäätään turhana
ja vahingollisenakin paneutua sinun tunteittesi kaikkiin
yksityiskohtiin, aloitti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Liikaa sieluamme
kaivellessamme vedämme usein esiin sellaistakin, joka olisi pysynyt
siellä kätkössään. Sinun tunteesi ovat sinun omantuntosi asia; mutta
minä olen sinun, itseni ja Jumalan edessä velvollinen osoittamaan
sinulle velvollisuutesi. Meidän elämämme ei ole ihmisten, vaan
Jumalan yhteensitoma. Sen siteen voi katkaista vain rikos, ja
senlaatuinen rikos ei jää rangaistuksetta.
-- En ymmärrä mitään. Oi Luoja, miten kaiken lisäksi vielä nukuttaa!
Anna sanoi sormeillen hiuksiaan ja etsien viimeisiä hiusneulojaan.
-- Anna, älä Luojan tähden puhu noin, sanoi mies lempeästi. --
Kenties minä erehdyn, mutta voit olla varma siitä, että sen, mitä
minä tässä puhun, sanon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Olenhan
minä sinun miehesi ja rakastan sinua.
Hetkeksi Annan kasvot painuivat ja katseen ivallinen kipinä sammui.
Mutta "rakastan" kiihotti taas hänen vastenmielisyyttään. "Hänkö
rakastaa? Osaako hän rakastaa? Jollei hän olisi kuullut, että on
olemassa rakkautta, hän ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi sitä
sanaa. Hän ei aavistakaan, mitä rakkaus on."
-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tosiaan ymmärrä, hän sanoi. --
Selitä, mitä sinä pidät...
-- Anna minun puhua loppuun. Minä rakastan sinua. Mutta minä en
puhu itsestäni; päähenkilöt tässä asiassa ovat poikamme ja sinä.
On paljon mahdollista, että minun sanani näyttävät sinusta aivan
turhilta ja tilanteeseen sopimattomilta; kenties ne ovat minun
oman harhakäsitykseni tuotteita. Siinä tapauksessa pyydän sinua
antamaan minulle anteeksi. Mutta jos sinä itse tunnet niillä olevan
pienintäkään perustetta, niin pyydän sinua miettimään, ja jos
sydämesi niin käskee, sanomaan minulle...
Aleksei Aleksandrovitsh puhui huomaamattaan aivan toista kuin oli
aikonut.
-- Minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja onhan... Anna sanoi nopeasti,
vaivoin hymyään pidättäen, -- toki aika jo mennä nukkumaan.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh huoahti ja lähti sanomatta enää
sanaakaan makuukamariin.
Kun Anna tuli makuuhuoneeseen, oli mies jo vuoteessa. Huulet olivat
ankarasti yhteenpuristetut eivätkä silmät katsoneet häneen. Anna
paneutui vuoteeseensa ja odotti joka heti, että mies vielä alkaisi
puhua hänelle. Mutta tämä oli vaiti. Anna odotti kauan hievahtamatta
ja viimein jo unohti hänet. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet
toiseen, hän näki tämän silmissään ja tunsi, miten sydän tätä
ajatellessa tulvehti kiihtymystä ja rikollista iloa. Yhtäkkiä hän
kuuli miehensä nenän viheltävän, tasaisesti ja rauhallisesti. Aluksi
Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin pelästyi vihellystään ja pysähtyi;
mutta parin henkäyksen jälkeen vihellys alkoi kuulua uudelleen, yhtä
tyynenä ja tasaisena.
-- Myöhäistä, on jo myöhäistä, kuiskasi Anna hymyillen. Hän makasi
kauan liikkumattomana, avoimin silmin, ja hänestä tuntui kuin hän
olisi itse pimeässä nähnyt silmiensä palon.
X
Siitä illasta alkoi Aleksei Aleksandrovitshille ja hänen vaimolleen
uusi elämä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Anna otti kuten
ennenkin osaa seuraelämään, käyden varsinkin ruhtinatar Betsyn
luona ja tavaten kaikkialla Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
näki sen, mutta ei voinut tehdä mitään. Joka kerta kun hän koetti
selvitellä asiaa vaimonsa kanssa, tämä suojautui eräänlaisen iloisen
ymmärtämättömyyden torjuvan muurin taa. Ulkonaisesti kaikki pysyi
entisellään, mutta sisäisesti heidän suhteensa olivat kokonaan
muuttuneet. Aleksei Aleksandrovitsh valtiollisessa toiminnassaan
niin voimakas mies, tunsi olevansa tässä asiassa voimaton. Kuin
härkä, pää nöyrästi kumarassa, hän odotti kirveen hamaraa, jonka
tunsi olevan koholla päänsä yllä. Joka kerta, kun hän alkoi
ajatella sitä, hän tunsi, että täytyisi yrittää vielä kerran, että
hyvyydellä hellyydellä ja vakaumuksen voimalla Annan voisi kenties
vielä pelastaa ja joka päivä hän aikoi puhua siitä Annalle. Mutta
ryhtyessään keskusteluun tämän kanssa hän tunsi joka kerta, että se
valheen ja petoksen henki, joka oli vallannut Annan, valtasi myös
hänet, ja hän puhui kokonaan toista ja toisenlaiseen sävyyn kuin
oli aikonut. Tahtomattaan hän puhui vaimonsa kanssa tavanomaiseen
leikilliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin toisesta, joka
puhui niin. Eikä siihen sävyyn sopinut se, mitä hänen olisi pitänyt
vaimolleen sanoa. -- -- -- -- --