VIII

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut nähnyt mitään erikoista ja

säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri

pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti: mutta hän oli huomannut

toisten salissa ohjain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja

säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän

päätti sanoa siitä vaimolleen.

Tultuaan kotiin Aleksei Aleksandrovitsh meni tapansa mukaan

työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin, avasi sivujen väliin jätetyn

paperiveitsen kohdalta paavinvaltaa käsittelevän kirjan ja luki

tapansa mukaan kello yhteen asti; vain väliin hän hieraisi korkeaa

otsaansa ja ravisti päätään, kuin ajaen pois jotain. Tavalliseen

aikaan hän nousi ja laittautui yökuntoon. Anna Arkadjevnaa ei vielä

kuulunut. Kirja kainalossa mies meni yläkertaan; mutta tänä iltana

hän jäi tavanmukaisten virka-asioissa askaroivien mietteittensä

sijasta ajattelemaan vaimoaan, ja hänen mieltään painoi tunne jostain

ikävästä, joka oli kohdannut hänen vaimoaan. Tapojensa vastaisesti

hän ei paneutunutkaan vuoteeseen, vaan ryhtyi kädet selän takana

kävelemään edestakaisin huoneessa. Hän ei voinut mennä nukkumaan,

koska tunsi, että hänen oli ensin ajateltava selväksi tämä juuri

ilmennyt asia.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päättänyt mielessään, että hänen

täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, se oli tuntunut hänestä varsin

helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän alkoi tarkemmin

miettiä juuri ilmennyttä seikkaa, se alkoi tuntua hänestä kovin

monimutkaiselta ja vaikealta.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa

mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja miehellä tuli olla

luottamusta vaimoaan kohtaan. Minkä tähden miehen tuli luottaa,

toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa

tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt

itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti

ja katsoi oikeaksi aina luottaa. Mutta nyt, vaikkakaan hänen

vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen

välttämättömyydestä ei horjunut, hän tunsi seisovansa silmä silmää

vasten jonkin epäloogisen ja sotkuisen edessä, eikä tiennyt mitä

tehdä. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi silmä silmää vasten elämän

edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi

rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näyttikin hänestä

niin sotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse.

Koko elämänsä Aleksei Aleksandrovitsh oli elänyt ja työskennellyt

virka-asioiden piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän

heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli joutunut kosketuksiin

itse elämän kanssa, hän oli vetäytynyt siitä syrjään. Hänellä oli

nyt sellainen tunne kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun

yli siltaa pitkin ja on yhtäkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja

löytänyt itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä,

ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovits

oli elänyt. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli kysymys

sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua

johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.

Riisuutumatta hän asteli edestakaisin kaikuvalla parketilla yhden

lampun valaisemassa ruokasalissa ja matolla pimeässä vierassalissa,

missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan

yllä riippuvassa muotokuvassaan, tasaisin askelin hän kulki

myös Annan kirjoituskamarin läpi, missä kaksi kynttilää valaisi

hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvia ja hänen

kirjoituspöytänsä kauniita pikkukoruja, jotka olivat Aleksei

Aleksandrovitshille kovin tuttuja. Vaimonsa huoneen poikki hän meni

makuukamarin ovelle asti ja kääntyi jälleen takaisin.

Joka kerran tätä matkaa tehdessään hän pysähtyi, useimmiten valoisan

ruokasalin parketilla, ja sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman

muuta tehdä päätös ja lopettaa se, ilmaista siitä mielipiteensä

ja päätöksensä." Ja hän kääntyi takaisin. "Mutta mitä pitää

lausua? Mikä päätös?" hän sanoi itselleen salissa eikä löytänyt

vastausta. "Ja mitä sitten oikeastaan", kysyi hän itseltään ennen

kuin kääntyi vaimonsa kamariin, "mitä sitten on tapahtunut? Ei

mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai

nainen seuramaailmassa puhella kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin

mustasukkaisuus on vain oman itsensä alentamista", puhui hän

itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolle

hän oli ennen antanut niin suurta arvoa, ei merkinnyt nyt mitään

eikä vaikuttanut lainkaan. Makuukamarin ovelta hän kääntyi jälleen

vierassalia kohti; ja kun hän oli tullut takaisin pimeään saliin,

jokin ääni sanoi hänelle, että asia ei ollut niin, että jos kerran

toiset huomasivat, niin jotain oli siis olemassa. Ja ruokasalissa hän

taas sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta päättää, ja lopettaa

se ja lausua mielipiteensä..." Ja salissa, ennen kuin kääntyi

kamariin, kysyi hän taas itseltään, millainen päätös oli tehtävä. Ja

kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti,

kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa

tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen

ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät samaa umpinaista

rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen,

hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin.

Katsellessa siinä hänen pöytäänsä, sen malakiittista kirjoitusalustaa

ja sillä olevaa aloitettua kirjettä, hänen ajatuksensa muuttuivat.

Hän alkoi ajatella Annaa ja sitä, mitä tämä mahtoi ajatella

ja tuntea. Ensimmäisen kerran tuli hänen mieleensä Annan

henkilökohtainen elämä, hänen ajatuksensa ja toiveensa; ja ajatus

siitä, että vaimollakin saattoi olla ja varmasti olikin erillinen

elämänsä, tuntui hänestä niin kauhealta, että hän lakkasi sitä

ajattelemasta. Se oli kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Aleksei

Aleksandrovitsh ei kyennyt siirtymään mielikuvituksessaan toisen

ihmisen asemaan. Hän piti sitä vahingollisena ja vaarallisena

haaveiluna.

"Ja kaikkein pahinta on se", mietti hän, "että juuri nyt, kun

minun asiani lähenee ratkaisuaan (hän ajatteli paraikaa ajamaansa

lakiehdotusta) kun minä tarvitsen kaiken malttini ja hengenvoimani,

minun piti joutua tällaisen järjettömän rauhattomuuden valtaan.

Mutta mitä minä voin? Minä en ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat

rauhattomuutta ja hätää eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin."

-- Minun täytyy harkita, päättää ja heittää se mielestäni, hän sanoi

ääneen.

"Kysymykset hänen tunteistaan ja siitä, mitä hänen mielessään on

liikkunut ja saattaa liikkua, eivät kuulu minulle, ne ovat hänen

omantuntonsa asioita ja kuuluvat uskonnon piiriin", hän sanoi

itselleen tuntien kevennystä tietoisuudesta, että oli löytänyt

asetuskokoelmasta sen kohdan, jonka alaan tämä kysymys kuului.

"Siis", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen, "kysymykset hänen

tunteistaan ja niin edespäin ovat hänen omantuntonsa kysymyksiä, ja

sen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Minun velvollisuuteni

on selvästi määriteltävissä. Perheen päänä minä olen velvollinen

ohjaamaan häntä ja sen tähden osittain myös vastuunalainen hänestä;

minun täytyy osoittaa hänelle näkemäni vaara, varoittaa häntä,

vieläpä käyttää valtaanikin. Minun pitää sanoa hänelle."

Aleksei Aleksandrovitshin päässä selkiytyi se, mitä hän nyt sanoisi

vaimolleen. Harkitessaan sanojaan hän harmitteli sitä, että hän

joutui aivan suotta hukkaamaan kallista aikaansa ja hengenvoimiaan

joutavaan kotiasiaan. Siitä huolimatta pian pidettävän puheen muoto

ja järjestys sukeutui hänen mielessään kirkkaaksi ja selväksi kuin

virallinen selonteko. "Minun tulee sanoa ja tuoda ilmi seuraavat

asiat: ensinnäkin selittää yleisen mielipiteen ja säädyllisyyden

merkitys; toiseksi, valaista uskonnon kannalta avioliiton merkitystä;

kolmanneksi, jos käy tarpeelliseksi, osoittaa, mikä onnettomuus uhkaa

poikaamme; neljänneksi, osoittaa hänen oma onnettomuutensa." Aleksei

Aleksandrovitsh pani kätensä ristiin, käänsi kämmenet alaspäin ja

venytteli käsiään niin että sormet naksahtelivat nivelissään.

Tuo ikävä tapa -- käsien yhteenliittäminen ja sormien naksutteleminen

-- rauhoitti häntä aina ja toi säntillisen olon, joka oli nyt niin

tarpeen hänelle. Pääoven edestä kuului vaunujen tärinää. Aleksei

Aleksandrovits seisahtui keskelle salia.

Portailta alkoi kuulua naisen askeleita. Aleksei Aleksandrovitsh

seisoi valmiina puhumaan ja puristeli yhteenliitettyjä sormiaan

koetellen, vieläkö jossain naksahtaisi. Yksi nivel naksahti.

Jo portailta kuuluvien keveitten askelien äänestä hän tunsi Annan

lähestyvän, ja vaikkakin hän oli tyytyväinen puheeseensa, alkoi

lähenevä selvittely pelottaa häntä.