VII

Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija

oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja

hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla,

hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen

tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana

ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo

nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti

muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän

kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi

syvään ja nosti hänelle tuolin.

Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi.

Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi

ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:

-- Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta

jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.

-- Se lähetyssaarnaajako?

-- Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu,

jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan

lampun tuli.

-- Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin.

Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.

-- Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?

-- Sanotaan, että asia on jo päätetty.

-- Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee

rakkausavioliitto.

-- Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen

aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.

-- Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan

hävitä, Vronski sanoi.

-- Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita

onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.

-- Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin

tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan,

Vronski sanoi.

-- Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin

aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on

kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.

-- Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin

rakkautta kuin rokkoakin vastaan.

-- Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar

Mjahkaja, -- en tiedä, lieneekö se auttanut minua.

-- Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä

rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä,

sanoi ruhtinatar Betsy.

-- Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso

leikkisästi.

-- Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies

englantilaisen sananlaskun.

-- Juuri niin, vahvisti Betsy, -- täytyy erehtyä ja korjata erheensä.

Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli

kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.

-- Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä

hansikkaallaan, -- minun käsittääkseni... jos on yhtä monta mieltä

kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin

sydäntäkin.

Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä

sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo

sanat.

Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:

-- Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty

Shtsherbatskaja on hyvin sairas.

-- Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.

-- Kenties se ei liikuta teitä?

-- Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan

udella? kysyi Vronski.

Anna nousi ja meni Betsyn luo.

-- Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin

taakse.

Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.

-- Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.

-- Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa,

vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. -- Olen jo

kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen

sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.

-- Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi

antaen Annalle teekupin.

Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.

-- Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta

häneen, -- että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.

-- Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka

on syynä siihen, että minä niin toimin?

-- Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen

ankarasti.

-- Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti,

tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.

Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.

-- Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta

hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja

että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.

-- Se oli erehdystä eikä rakkautta.

-- Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota

sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa

hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän

tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden

ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. -- Minun

on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen

päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan

kasvojaan, -- ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani

teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan

kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan

itseni syylliseksi johonkin.

Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä

kauneutta.

-- Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.

-- Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä

anteeksi, Anna sanoi.

-- Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.

Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä

sitä, mitä tahtoi.

-- Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, -- niin

älkää tehkö minua rauhattomaksi.

Vronskin kasvot säteilivät.

-- Ettekö te tunne, että te olette minun elämäni ja kaikkeni; mutta

rauhasta minä en tiedä mitään enkä voi sitä teille antaa. Koko

itseni, rakkauteni... sen voin. Minä en voi ajatella teitä ja

itseäni erikseen. Te ja minä on minulle yhtä. Enkä näe edessäpäinkään

mitään rauhan mahdollisuutta, en itselleni enkä teille. Minä näen

epätoivon, onnettomuuden mahdollisuuden... tai toiselta puolen

onnen... ja millaisen onnen!... Eikö se olisi mahdollinen? lisäsi hän

vain huulillaan kuiskaten, mutta Anna kuuli sen.

Anna jännitti kaikki henkiset voimansa sanoakseen sen, mitä piti

sanoa. Mutta sen sijaan että olisi sanonut jotain, hän loi Vronskiin

rakkautta säteilevät kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Kas niin!" ajatteli Vronski riemuissaan. "Minä olin jo

epätoivoissani ja luulin ettei sille tulisi loppua; mutta nytpä se

päättyykin! Hän rakastaa minua. Hän tunnustaa sen."

-- Niin, tehkää se minun tähteni, älkää koskaan puhuko minulle

niitä sanoja, ja olkaamme hyviä ystäviä, kuiskasi Anna; mutta hänen

katseensa puhui toista.

-- Ystäviä meistä ei tule, tiedätte sen itse. Ja tuleeko meistä

kaikkein onnellisimpia vai onnettomimpia ihmisiä, se on teidän

vallassanne.

Anna tahtoi sanoa jotain, mutta Vronski keskeytti hänet:

-- Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin

nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja

minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa

teitä.

-- Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.

-- Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,

Vronski sanoi ääni väristen. -- Miehenne tuli.

Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään

levollisin, kömpelöin askelin.

Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin

ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla

äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa

jostakin.

-- Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi

silmäillen koko seuraa, -- sulottarineen ja runottarineen.

Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei

Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi

viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun

yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui

heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn

hyökkäyksiltä.

Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.

-- Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen

Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.

-- Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.

Eivätkä vain nämä vieraat, vaan melkein kaikki salissa olijat,

yksinpä ruhtinatar Mjahkaja ja Betsy itse, vilkuilivat useamman

kerran yhteisestä piiristä poisvetäytyneitä, ikään kuin

tuo vetäytyminen olisi heitä häirinnyt. Ainoastaan Aleksei

Aleksandrovitsh ei kertaakaan vilkaissut sinnepäin eikä hetkeksikään

irrottautunut mielenkiintoisesta keskustelusta.

Huomatessaan yleisen mielialan käyvän rauhattomaksi Betsy sai

huomaamatta järjestetyksi toisen henkilön sijalleen kuuntelemaan

Aleksei Aleksandrovitshia ja meni itse Annan luo.

-- Olen aina ihmetellyt miehenne lausuntojen selvyyttä ja

täsmällisyyttä, hän sanoi. -- Kaikkien transsendenttisimmatkin

käsitteet tulevat hyvin ymmärrettäviksi hänen puhuessaan.

-- Niin, niin! Anna sanoi säteillen onnen hymyä ja käsittämättä

sanaakaan Betsyn puheesta. Hän siirtyi suuren pöydän ääreen ja alkoi

osallistua yleiseen keskusteluun.

Istuttuaan puoli tuntia tuli Aleksei Aleksandrovitsh vaimonsa luo

ja kysyi, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan kotiin; mutta miestään

silmiin katsomatta Anna vastasi jäävänsä illalliselle. Aleksei

Aleksandrovitsh kumarsi hyvästiksi ja lähti.

Annan kuski, vanha, lihava, tänään kiiltävään nahkatakkiin pukeutunut

tataari, saattoi vaivoin hillitä pääoven edessä kylmissään

kärvistelevää harmaata sivuhevosta. Lakeija seisoi pitäen auki vaunun

ovea. Ovenvartija piti auki ulko-ovea. Anna Arkadjevna irroitti

ketterällä kädellään hihan pitsin lyhyen turkkinsa hakasesta ja

kuunteli pää kumarassa, ihastuksen valtaamana, saattamaan tulleen

Vronskin sanoja.

-- Te ette ole oikeastaan sanonut mitään; enkä minä mitään vaadikaan,

puhui Vronski, -- mutta te tiedätte, etten minä ystävyyttä kaipaa,

minulle on mahdollinen vain yksi onni elämässä, tuo sana, jota te

niin kartatte... rakkaus, niin...

-- Rakkaus... toisti Anna hiljaa, tukahtuneella äänellä, ja samalla

kun sai pitsin irroitetuksi lisäsi yhtäkkiä: -- en pidä siitä sanasta

siksi, että se merkitsee minulle liian paljon, paljon enemmän kuin te

voitte aavistaakaan, ja hän katsoi Vronskia silmiin. -- Näkemiin!

Hän antoi Vronskille kättä, ohitti ovenvartijan nopein, joustavin

askelin ja katosi vaunuihin.

Annan katse ja käden kosketus poltti Vronskia. Hän suuteli kämmentään

siltä kohtaa, mihin Anna oli häntä koskettanut, ja ajoi kotiinsa

onnellisena, tietoisena siitä, että hän oli tänä iltana lähestynyt

päämääräänsä enemmän kuin kertaakaan kahden viime kuukauden aikana.