VI

Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin

hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat

pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa

kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun

vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle

Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava

ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä

lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat

ohitseen.

Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina

ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen

tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin,

jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina

säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat

teeastiat hohtivat.

Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään.

Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten

mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen

samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän,

lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku

ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa

keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset,

tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se

ikään kuin etsi uomaansa.

-- Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin

tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison

piirissä, -- huomasitteko, miten hän lankesi...

-- Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on

mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen

seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja

jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka

oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut

enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien

keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin

kumpaankin. -- Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman

lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä,

miksi se on heitä niin miellyttänyt.

Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi

aihe.

-- Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään

puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn

keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka

ei myöskään tiennyt mistä alkaa.

-- Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä

naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. -- Mutta voinhan koettaa.

Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on

siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime

vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan

puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää...

-- Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso

nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se

oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan

keinoon, joka ei koskaan pettänyt -- panetteluun.

-- Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä

muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona

seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.

-- On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin

niin usein täällä.

Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla

juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin

suhteesta talon emäntään.

Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin

ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen

yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen

välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.

-- Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse -- ei tytär, vaan äiti

-- teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!

-- Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!

-- Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen -- sillä eihän hän ole

tyhmä -- näe, miten koomista se on.

Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan

moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin

vauhtiin päässyt roihuvalkea.

Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas

metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan

vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli

äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.

-- Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.

-- Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te

pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. -- Älkää puhuko minulle

oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia.

Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne

teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas

äsken ostittekaan romutorilta.

-- Tahdotteko, niin näytän teille? Mutta te ette ymmärrä niitä

asioita.

-- Näyttäkää. Minä olen oppinut yhtä ja toista noitten, mikä

niitten nimi nyt onkaan... pankkiirien luona. Heillä on mainioita

kuparipiirroksia. He näyttivät meille.

-- Kuinka, oletteko käynyt Schützburgilla? kysyi emäntä samovaarin

luota.

-- Olen, ma chère. He pyysivät meidät päivällisille, ja minulle

kerrottiin, että kastike niillä päivällisillä maksoi tuhat ruplaa,

puhui ruhtinatar Mjahkaja äänekkäästi, tuntien, että kaikki

kuuntelivat häntä, -- ja se kastike oli hyvin ilkeänmakuista,

jotain vihreää. Piti kutsua heidät vastavierailulle, ja minä tein

kahdeksallakymmenellä viidellä kopeekalla kastikkeen ja kaikki olivat

hyvin tyytyväisiä. Minä en voi tehdä tuhannen ruplan kastikkeita.

-- Hän on aivan verraton! sanoi emäntä.

-- Ihmeellinen! sanoi joku vieraista.

Ruhtinatar Mjahkajan puheitten aikaansaama vaikutus oli aina yhtä

pettämätön, ja hänen herättämänsä "efektin" salaisuus piili siinä,

että hän puhui aina yksinkertaisista, järkevistä asioista, joskin

useimmiten sanoi sanottavansa vähän odottamatta, kuten tälläkin

kertaa. Siinä piirissä, jossa hän eli, tekivät sentapaiset sanat

mitä nerokkaimman pilan vaikutuksen. Ruhtinatar Mjahkaja ei voinut

käsittää, miksi hänen puheellaan oli sellainen vaikutus, mutta tiesi

sen niin vaikuttavan ja käytti sitä hyväkseen.

Koska kaikki olivat ruhtinatar Mjahkajan puhuessa kuunnelleet häntä

ja keskustelu toisessa päässä salia oli lakannut, tahtoi emäntä

liittää yhteen koko seuran ja kääntyi lähettilään puolison puoleen.

-- Ettekö ollenkaan ota teetä? Siirtyisitte tänne meidän luoksemme.

-- Ei, meillä on niin hauskaa täällä, vastasi lähettilään puoliso

hymyillen ja kääntyi jatkamaan juuri alkamassa olevaa keskustelua.

Asia oli erittäin hupaisa. Arvosteltiin Kareninin aviopuolisoja.

-- Anna on kovasti muuttunut Moskovan-matkansa jälkeen. Hänessä on

jotain kummallista, puhui hänen ystävättärensä.

-- Suurin muutos on se, että hän toi mukanaan Aleksei Vronskin

varjon, sanoi lähettilään puoliso.

-- Entä sitten? Eräässä Grimmin sadussa puhutaan varjoa vailla

olevasta, varjonsa menettäneestä ihmisestä. Ja se on siinä

rangaistuksena jostain. Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä

rangaistus siinä oli. Mutta naisen on varmaan ikävä ilman varjoa.

-- Niin, mutta varjokkaiden naisten käy usein huonosti, sanoi Annan

ystävätär.

-- Jopas nyt kielet vertyivät, sanoi ruhtinatar Mjahkaja yhtäkkiä

kuultuaan nuo sanat. -- Karenina on oiva ihminen. Hänen miehestään en

pidä, mutta Anna Arkadjevnasta pidän paljon.

-- Miksi ette pidä hänen miehestään? Hän on niin huomattava henkilö,

sanoi lähettilään puoliso. -- Mieheni sanoo, että sellaisia

valtiomiehiä on Euroopassa harvassa.

-- Samaa sanoo minunkin mieheni, mutta minä en usko sitä, sanoi

ruhtinatar Mjahkaja. -- Jolleivät meidän miehemme niin puhuisi, niin

me näkisimme paljon paremmin, miten asia oikeastaan on. Ja Aleksei

Aleksandrovitsh on minun mielestäni yksinkertaisesti tyhmä. Minä

sanon sen kuiskaten... On kummallista, miten kaikki käy lopulta

selväksi! Ennen aikaan, kun aina puhuttiin hänen viisaudestaan,

etsin etsimistäni ja pidin itseäni tyhmänä, kun en huomannut hänen

viisauttaan. Mutta kun viimein olin uskaltanut kuiskaten sanoa: hän

on tyhmä, niin kaikki selkeni. Eikö olekin niin?

-- Miten paha te olette tänään.

-- En vähääkään. Minä en näe muuta mahdollisuutta. Jompikumpi meistä

kahdesta on tyhmä. Ja tehän tiedätte, ettei sitä voi omasta itsestään

sanoa.

-- Ei kukaan ole tyytyväinen varoihinsa, mutta järkeensä on jokainen

tyytyväinen, lausui valtiomies ranskalaisen mietelmän.

-- Juuri niin, juuri niin, huomautti ruhtinatar Mjahkaja hänelle

nopeasti. -- Mutta Annaa minä en anna teidän tuomittavaksenne. Hän

on niin herttainen ja suloinen. Mitä hän sille voi, jos kaikki ovat

häneen rakastuneita ja kulkevat kuin varjot hänen jäljessään?

-- Minä en ole aikonutkaan tuomita häntä, puolustautui Annan

ystävätär.

-- Jos kukaan ei kulje meidän perässämme niin kuin varjo, ei se anna

meille oikeutta tuomita toisia.

Annan ystävätärtä näin tölväistyään ruhtinatar Mjahkaja nousi

paikaltaan ja siirtyi lähettilään puolison kanssa toisen pöytäkunnan

luo, missä keskusteltiin Preussin kuninkaasta.

-- Mistä te siellä väittelitte? kysyi Betsy.

-- Karenineista. Ruhtinatar antoi Aleksei Aleksandrovitshista

luonnekuvan, vastasi lähettilään puoliso istuutuen suu hymyssä pöydän

luo.

-- Vahinko, ettemme kuulleet, sanoi emäntä vilkaisten eteisen

puoleiselle ovelle. -- Siinähän tekin olette viimein! lausui hän

hymyssäsuin sisään astuvalle Vronskille.

Vronski oli tuttu kaikkien täällä tapaamiensa vieraitten kanssa, hän

kun näki heidät joka päivä, ja siksi hän astui saliin niin tyynin

liikkein kuin tullaan sellaisten luo, joitten seurasta vastikään on

poistuttu.

-- Mistäkö tulen? vastasi hän lähettilään puolison kysymykseen.

-- Enpä voi muuta kuin tunnustaa: Buffin varieteeteatterista.

Luullakseni sadannen kerran ja aina uutta nautintoa tuntien.

Erinomaista kerrassaan! Minä tiedän sen häpeälliseksi, mutta

oopperassa minä nukun, kun sitä vastoin Buffissa istun viime hetkeen

saakka ja hauskaa on. Tänään...

Hän mainitsi ranskalaisen näyttelijättären nimen ja aikoi kertoa

jotain hänestä, mutta lähettilään puoliso keskeytti hänet ollen

piloillaan kauhistuvinaan:

-- Tehkää hyvin ja jättäkää nuo kamalat asiat.

-- Hyvä, minä jätän, semminkin kuin nuo kamalat asiat ovat kaikille

tuttuja.

-- Ja kaikki menisivät sinne, jos se olisi samalla lailla tapana kuin

oopperassa käynti, vahvisti ruhtinatar Mjahkaja.