IV

Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat

tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa

suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla

oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi

niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri,

johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen

alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja

oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset.

Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa

kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt

hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet

tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä

kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja

valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin

asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle

kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan,

kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin

kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei

Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin

keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien,

hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja

kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi

sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh

piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi

kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä

tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli

tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua

että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin

ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista

käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen

seuramaailma, -- tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen

maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen

vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat

halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan

samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään

tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy

Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli

satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan

ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut

häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia

Ivanovnan piiristä.

-- Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin

hänkin, -- sanoi Betsy, -- mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen,

on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan

seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut

hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi

päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa

seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi

aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi

Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin

serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja

puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei

antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän

tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka

oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen

kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon

välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä

hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi,

että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän

aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen

illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan

surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa,

vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

* * * * *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli

teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella

lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä.

-- Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi

hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: -- Hän ei

tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti

häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

-- Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi

ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon

edistymistä. -- Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

-- Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski,

tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. -- Jos minä

jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa,

totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

-- Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen

ystävänsä puolesta -- entendons nous... -- Mutta hänen silmissään

välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä

hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

-- Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi

näkyi. -- Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä

ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan

olkapään yli. -- Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten

silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi

varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen

tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta;

mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi

paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, -- siinä oli jotain

kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja

siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski

kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä

ihaillen.

-- Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja

arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut

sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden

totta!

-- No syntyikö sovinto?

-- Melkeinpä.

-- Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. --

Tulkaa ensi väliajalla.

-- En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

-- Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään

huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

-- Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

-- Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi

Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. -- No istukaahan

ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.

V

-- Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti

mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. --

Minä en sano nimiä.

-- Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

-- Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa...

-- Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

-- Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä

nuorta herraa.

-- Kääntäkää: ryypännyttä.

-- Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman

mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen,

joka vilkaisee heihin ja -- ainakin he luulevat niin näkevänsä --

nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat

täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman

talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös

ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat

huulet ja ihanat pienet jalat.

-- Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte

itse toinen niistä kahdesta.

-- Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät

toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan

maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja

päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan

ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa

neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen

nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen

tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät

sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi

jotain hämärää.

-- Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

-- Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja

vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen

ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen

ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena

kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen

vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

-- Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin

sanoitte?

-- No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

-- No kuinkas kävi?

-- Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin

nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee

valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!... Uskokaa

pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

-- Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

-- No niin, kuulkaahan edelleen... Me pyysimme anteeksi niin kuin

tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi

tuon onnettoman erehdyksen"... Makkarapartainen nimineuvos alkaa

sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä

selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on

taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että

heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan

huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä

paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat

sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon."

Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis

antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni,

minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon,

raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten,

rois..." Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on

saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle

ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu,

punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni

valloilleen.

-- Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen

aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. -- Kuinka hän nauratti minua

jutuillaan... No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille

sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta

yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin

paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo

kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli

todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt

katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua

tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut

rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun

olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin

rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas

Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies,

nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä

valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat

loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori

vaimonsa -- hän oli ollut puoli vuotta naimisissa --, oli ollut

kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä

johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan

lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla

upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja

vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden

oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä

ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja

ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

-- Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut

Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, -- Petritski käy

mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei

jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei

kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta

koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa

asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen

juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi,

jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja

päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä

nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski

ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu

tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan

oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi.

Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti

kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan

kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan.

Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun

seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään

Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi

kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos

äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja

miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja

häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

-- Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan

hänen kanssaan... Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. --

Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta

ranskalaisesta näyttelijättärestä. -- Katsoipa kuinka usein hyvänsä,

hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät

sellaiseen.