Astuessaan Kittyn sievään kamariin, nuorteaan, ruusunpunaiseen ja
iloiseen, samanlaiseen kuin Kitty itse oli ollut vielä pari kuukautta
sitten, muisti Dolly, kuinka he viime vuonna olivat yhdessä, mieli
täynnä iloa ja rakkautta, järjestäneet kuntoon tämän kamarin. Hänen
sydäntään vihlaisi, kun hän näki Kittyn istumassa matalalla tuolilla
oven vieressä, silmät tuijottaen lattiamaton nurkkaan. Kitty katsahti
sisareensa, mutta hänen kasvojensa kylmä ja hieman kova ilme ei
muuttunut.
-- Minä lähden pian ja eristäydyn kotiin etkä sinäkään saa tulla
luokseni, sanoi Darja Aleksandrovna istuutuen hänen viereensä. --
Tekisi mieleni vähän puhella kanssasi.
-- Mistä? kysyi Kitty nopeasti kohottaen pelästyneenä päätänsä.
-- Surustasi, mistäpä muusta.
-- Ei minulla ole surua.
-- Älä viitsi, Kitty. Luuletko todellakin, etten minä sitä tiedä?
Minä tiedän kaikki. Ja usko minua, se on niin vähäpätöistä... Me
olemme kaikki kulkeneet sen kautta...
Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.
-- Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen
tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.
-- Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä
äänellä. -- Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!
-- Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma
siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta...
-- Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut!
kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina
ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin
kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään
sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten
Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua
harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli
myöhäistä.
-- Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty
nopeasti. -- Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei
välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen?
Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että... että... että
ottaa osaa toisen suruun!... Minä en tahdo noita säälittelyjä ja
teeskentelyjä!
-- Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.
-- Miksi sinä kiusaat minua?
-- Minähän päinvastoin... Minä näen että katkeruus... Mutta Kitty ei
kuullut häntä kiivaudessaan.
-- Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä
olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei
rakasta minua.
-- Enhän minä sitä väitäkään... Sano minulle vain yksi asia, virkkoi
Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, -- sano totuus, onko
Levin puhunut sinulle?...
Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin
itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi,
sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:
-- Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun
pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä
koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka
on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä!
Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!
Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn
istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä
huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa
liinaan ja painoi päänsä alas.
Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne
omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti
erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään.
Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi
pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja
pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien
kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen
edessään.
-- Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty
anteeksipyytävästi.
Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan
hameen helmaan.
Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla
sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti
toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä
heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty
käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen
uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet
siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi.
Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää.
Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan
suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän
oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli
valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut
sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.
-- Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, -- mutta
voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi,
vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi
käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.
-- Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly
hymyillen.
-- Kaikkein raaimpia ja inhottavimpia; en osaa itsekään sitä
selittää. Se ei ole ikävää eikä kyllästystä, vaan paljon pahempaa.
Ikään kuin kaikki hyvä, mitä minussa on ollut, olisi kadonnut ja
jäljelle jäänyt vain kaikki inhottava. Kuinka minä sen selittäisin?
jatkoi hän nähdessään siskonsa kasvoista, että Dolly oli ymmällä.
-- Kun isä alkoi äsken puhua minulle, minusta tuntui heti, että hän
vain ajattelee, että minun pitäisi päästä naimisiin. Äiti vie minua
tanssiaisiin ja minusta tuntuu, että hän tekee sen sitä varten, että
pikemmin saisi minut miehelään ja pääsisi minusta. Minä tiedän,
ettei niin ole laita, mutta en voi karkottaa noita ajatuksiani. Niin
sanottuja sulhasmiehiä en siedä nähdäkään. Minusta tuntuu kuin he
ottaisivat mittaa minusta. Ennen aikaan oli minulle suoranainen ilo
mennä jonnekin tanssiaispuvussa, minä ihailin itseäni; nyt minua
hävettää ja nolostuttaa. Ja kaikki on samanlaista. Tohtori... No...
Kitty joutui hämilleen. Hän oli aikonut vielä sanoa, että siitä
asti, kun tämä muutos hänessä tapahtui, on Stepan Arkadjevitsh ollut
hänestä sietämättömän vastenmielinen ja ettei hän voi nähdä tätä mitä
raaimpien ja säädyttömimpien mielikuvien nousematta hänen mieleensä.
-- Niin, kaikki kuvastuu minulle mitä raaimmassa ja inhottavimmassa
valossa, jatkoi hän. -- Se se on minun tautini. Kenties se menee
ohi...
-- Älä sinä ajattele...
-- En osaa olla ajattelematta. Vain lasten seurassa tunnen voivani
hyvin, niin kuin aina sinun luonasi.
-- Vahinko, ettet saa käydä meillä.
-- Ei, minä tulen. Minussahan on ollut tulirokko, ja kyllä maman
suostuu, kun pyydän.
Kitty piti oman päänsä ja muutti sisarensa luo ja hoiti lapsia koko
tulirokon ajan, sillä se oli todellakin tullut taloon. Sisarukset
saivat hoidettua kaikki kuusi lasta kuntoon, mutta Kittyn terveys
ei parantunut, ja suuren paaston aikana Shtsherbatskit lähtivät
ulkomaille.