II

Lääkärin jälkeen tuli Dolly. Hän tiesi, että sinä päivänä

pidettäisiin lääkärinneuvottelu, ja huolimatta siitä, että oli vasta

äskettäin noussut lapsivuoteesta -- hän oli lopputalvella saanut

tytön -- ja että hänellä itsellään oli paljon omia suruja ja huolia,

jätti hän rintalapsensa ja sairastuneen tyttönsä kotiin ja tuli

tiedustelemaan Kittyn kohtaloa, jonka oli tänään määrä ratketa.

-- No mitä kuuluu? hän sanoi astuessaan saliin hattu päässä. -- Te

olette kaikki iloisia. Varmaan hyviä uutisia?

Hänelle yritettiin kertoa, mitä lääkäri oli sanonut, mutta vaikkakin

lääkäri oli puhunut sangen sujuvasti ja kauan, näytti olevan aivan

mahdotonta kertoa, mitä hän oli sanonut. Pääasia oli, että oli

päätetty lähteä ulkomaille.

Dolly huoahti tahtomattaan. Hänen siskonsa ja paras ystävänsä aikoi

lähteä pois. Hänen elämässään ei juuri iloja ollut. Sovinnon jälkeen

välit Stepan Arkadjevitshin kanssa olivat käyneet nöyryyttäviksi.

Annan aikaansaama juotos oli osoittautunut heikoksi, ja perhesopu oli

taas rikkoutunut samalta kohtaa. Mitään erikoista ei ollut sattunut,

mutta Stepan Arkadjevitsh ei juuri milloinkaan ollut kotosalla,

rahasta oli myös melkein ainainen puute, ja epäilyt uskottomuudesta

vaivasivat Dollyä alinomaa, vaikka hän taistelikin niitä vastaan

peläten kokemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Mustasukkaisuuden

alkuräjähdys, joka kerran oli eletty, ei enää voinut palata, eikä

uskottomuuden havaitseminenkaan olisi enää voinut vaikuttaa häneen

sillä tavoin kuin ensimmäisellä kerralla. Sentapainen huomio olisi

vain riistänyt häneltä hänen perheeseen liittyvät tottumuksensa,

ja hän antoi pettää itseään ja halveksi miestään ja ennen kaikkea

itseään tuon heikkoutensa tähden. Sen lisäksi huolet suuresta

perheestä vaivasivat häntä jatkuvasti: milloin oli hankaluuksia

rintalapsen ruokkimisessa, milloin oli etsittävä uusi lastenhoitaja,

milloin taas, kuten nyt, joku lapsista oli sairaana.

-- Miten sinun joukkosi jaksaa? kysyi äiti.

-- Oh, meillä on surua paljon. Lili on sairas ja minä pelkään, että

hänessä on tulirokko. Lähdin vähän liikkeelle saadakseni kuulla mitä

tohtori sanoi, kun en tiedä, milloin taas pääsenkään, jos Lilissä on

tulirokko, mistä luoja varjelkoon.

Tohtorin lähdettyä vanha ruhtinas tuli työhuoneestaan ja kurotettuaan

poskensa Dollyn suudeltavaksi ja puheltuaan hiukan hänen kanssaan

kääntyi vaimonsa puoleen:

-- Mitä olette päättäneet, lähdettekö? Ja mitä aiotte tehdä minulle?

-- Eiköhän sinun ole parasta jäädä kotiin, Aleksandr, sanoi

ruhtinatar.

-- Kuten tahdotte.

-- Maman, miksi ei isä tulisi mukaan? sanoi Kitty. -- Onhan se

hauskempaa sekä hänelle että meille.

Vanha ruhtinas nousi ja hiveli kädellään Kittyn hiuksia. Kitty

kohotti kasvojaan ja katsoi isäänsä väkinäisesti hymyillen. Hänestä

oli aina tuntunut, että isä ymmärsi häntä parhaiten koko perheessä,

vaikkakin he puhelivat keskenään melko vähän. Perheen nuorimpana

hän oli isänsä lemmikki, ja hänestä tuntui kuin isän häntä kohtaan

tuntema rakkaus olisi tehnyt isän niin tarkkanäköiseksi. Nytkin,

kun Kittyn katse kohtasi isän rehelliset siniset silmät, jotka

niin kiinteästi katsoivat häneen, hänestä tuntui kuin isä olisi

nähnyt hänen lävitseen ja ymmärtänyt hänen vaivansa. Punastuen hän

ojentautui isäänsä kohti odottaen suudelmaa, mutta isä vain taputti

kevyesti häntä hiuksille ja virkkoi:

-- Nuo tyhmät hiuslaitteet! Oikeaan tyttäreensä asti ei pääse

ollenkaan, saa hyväillä vain kuolleitten ämmien hiuksia. No,

Dollyseni, kääntyi hän vanhemman tyttärensä puoleen, -- mitä sinun

valtillesi kuuluu?

-- Eipä mitään, isä, vastasi Dolly ymmärtäen, että oli kysymys hänen

miehestään. -- Hän on aina kaupungilla, minä en näe häntä juuri

koskaan, ei hän voinut olla lisäämättä pilanhymy huulillaan.

-- Eikö hän ole vielä käynyt maalla metsää myymässä?

-- Ei, vaikka on aina matkahankkeissa.

-- Vai niin! virkkoi ruhtinas. -- Onko siis minunkin hankkiuduttava

matkaan? Tottelen, hän sanoi vaimolleen ja istuutui. -- Kuulepas,

Katja, lisäsi hän nuoremmalle tyttärelleen, -- sano sinä itsellesi

herätessäsi jonain kauniina aamuna: minähän olen vallan terve ja

iloinen ja me lähdemme isän kanssa varhain aamupakkasessa kävelemään.

Eikö niin?

Eihän isän sanoissa ollut mitään kummempaa, mutta Kitty hämmentyi

ja kävi ujoksi kuin paljastettu rikoksentekijä. "Niin, hän tietää

ja ymmärtää kaikki ja tahtoo noilla sanoillaan sanoa minulle, että

vaikka hävettääkin, niin on kestettävä oma häpeänsä." Kitty ei

kyennyt kokoamaan voimiaan jotain vastatakseen. Hän aikoi sanoa

jotain, mutta purskahtikin itkemään ja juoksi toiseen huoneeseen.

-- Kaikenlaista leikinlaskua! torui ruhtinatar miestään. -- Aina

sinä... aloitti hän nuhdesaarnansa.

Ruhtinas kuunteli melko kauan ruhtinattaren nuhteita ja oli vaiti,

mutta hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

-- Hän on niin onneton, lapsiparka, niin onneton, ja sinä et käsitä,

että häneen koskee pieninkin viittaus tämän kaiken syyhyn. Oi, miten

äärettömästi voi erehtyä ihmisistä! sanoi ruhtinatar, ja äänensävyn

muutoksesta Dolly ja ruhtinas ymmärsivät, että hän puhui Vronskista.

-- Minä en käsitä, miten ei ole olemassa lakeja tuollaisia ilkeitä,

kiittämättömiä ihmisiä vastaan.

-- Oi, en viitsi kuunnella, virkkoi ruhtinas synkästi nousten

seisomaan ikään kuin mennäkseen pois, mutta pysähtyi ovelle. -- On

lakeja, äiti kulta, ja kun sinä kerran sait minut puhumaan, niin

sanon sinulle, kuka on syynä tähän kaikkeen: sinä ja sinä, yksin

sinä. Lakeja on aina ollut ja on sellaisia sankareita vastaan! Niin,

jollei tähän asiaan olisi sekoittunut sitä, mitä siinä ei saisi olla,

olisin minä -- niin ukko kuin olenkin -- asettanut sen keikarin

aisoihin. Mutta nyt saatte itse lääkitä ja kuljettaa puoskareita

luoksenne.

Ruhtinaalla näytti olevan vielä paljon sanomista, mutta niin pian

kuin ruhtinatar oli kuullut hänen äänensä sävyn, nöyrtyi hän ja katui

heti, kuten aina, kun tuli puhe vakavista asioista.

-- Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja

hyrähti itkuun.

Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui

vaimonsa luo.

-- No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän

minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla

kaikki muuttuu kiitos... puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi,

ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja

ruhtinas poistui huoneesta.

Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly

perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua,

ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja

ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan.

Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä

siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan

mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää

äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen

hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti

tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää

häntä.

-- Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että

Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli

kertonut Stivalle.

-- Entä sitten? Minä en käsitä...

-- Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?

-- Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä.

Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä...

-- Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei

olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen...

Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.

Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli

syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.

-- Oi, minä en enää käsitä yhtään mitään! Nykyään tahdotaan vain elää

oman pään mukaan, äidille ei puhuta mitään, ja sittenpä...

-- Maman, minä menen Kittyn luo.

-- Mene, mene. Kuka sinua on kieltänyt menemästä? sanoi äiti.