I
Lopputalvella pidettiin Shtsherbatskeilla lääkärien neuvottelu;
tarkoituksena oli arvioida Kittyn terveydentila ja päättää, mihin
oli ryhdyttävä, jotta heikkenevät voimat saataisiin entiselleen. Hän
oli sairas, ja kevään lähetessä oli hänen tilansa yhä huonontunut.
Kotilääkäri oli antanut hänelle kalanmaksaöljyä, sitten rautaa
ja sen jälkeen laapista, mutta kun ei mikään niistä auttanut
ja kun kotilääkäri neuvoi kevään tultua lähtemään ulkomaille,
kutsuttiin sairaan luo toinen, kuuluisa lääkäri. Kuuluisa lääkäri,
keski-ikäinen, komea mies, vaati sairaan tutkimista. Hän näytti
pitävän kiinni vaatimuksistaan erityistä mielihyvää tuntien
osoittaakseen, että neitseen kainous oli vain raakalaisajan
perintöä ja ettei ollut mitään luonnollisempaa kuin että hän,
keski-ikäinen mies, tunnusteli nuorta alastonta tyttöä. Hän piti sitä
luonnollisena, koska oli tehnyt sitä joka päivä eikä mielestään ollut
tuntenut eikä ajatellut mitään pahaa sitä tehdessään, ja sen vuoksi
tytön ujostelu ei hänen mielestään ollut ainoastaan raakalaisuuden
jäänne, vaan suorastaan loukkaus häntä kohtaan.
Täytyi alistua, koska ruhtinattaren talossa ja hänen piirissään
jostain syystä oltiin sitä mieltä, että vain tämä kuuluisa lääkäri
tiesi jotain erikoista ja yksin hän saattoi pelastaa Kittyn, vaikka
kaikki lääkärit olivat käyneet samaa koulua, lukeneet samoja kirjoja
ja tunsivat saman tieteen ja että useat sanoivat tätä kuuluisaa
lääkäriä huonoksi lääkäriksi. Kun tutkimus oli suoritettu ja häpeästä
musertunut ja tyrmistynyt potilas tarkkaan koputeltu, pesi kuuluisa
lääkäri huolellisesti kätensä ja meni saliin puhuakseen ruhtinaan
kanssa. Ruhtinas rypisteli naamaansa ja ryki kuunnellessaan lääkäriä.
Elämää kokeneena, ymmärtäväisenä ja terveenä miehenä hän ei uskonut
lääketieteeseen ja harmitteli sydämessään koko tätä ilveilyä,
semminkin kun hän yksin koko talossa näytti täysin käsittävän Kittyn
sairauden syyn. "On siinä yksi tyhjämaha", hän ajatteli soveltaen
tuota metsämiehen sanastosta muistamaansa sanaa kuuluisaan lääkäriin,
kuunnellessaan hänen lörpöttelyään tyttären taudin merkeistä. Lääkäri
puolestaan kykeni vaivoin olemaan näyttämättä ylenkatsettaan tuota
vanhaa aatelisherraa kohtaan ja tajusi vaivalloisesti hänen ahtaan
näkökantansa. Hän ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua ukolle ja
että päänä tässä talossa oli perheen äiti. Tämän eteen hän aikoi
levittää helynsä. Samassa ruhtinatar jo tulikin saliin kotilääkärin
seuraamana. Ruhtinas poistui koettaen olla näyttämättä, miten
hullunkurista tämä ilveily hänen mielestään oli. Ruhtinatar oli
aivan masentunut eikä tiennyt mitä tekisi. Hän syytti itseään Kittyn
tilanteesta.
-- No tohtori, ratkaiskaa meidän kohtalomme, sanoi ruhtinatar. --
Sanokaa minulle kaikki. -- "Onko toiveita?" aikoi hän sanoa, mutta
huulet alkoivat vavista eikä hän voinut lausua kysymystään. -- No,
kuinka on, tohtori?
-- Aivan heti, ruhtinatar; neuvottelen ensin hiukan virkaveljeni
kanssa ja sitten saanen kunnian esittää teille mielipiteeni.
-- Jätämmekö teidät kahden?
-- Miten itse hyväksi näette. Ruhtinatar huoahti ja poistui.
Kun lääkärit olivat jääneet kahden, alkoi kotilääkäri arastellen
esittää arvelujaan siitä, että tauti oli tuberkuloosiprosessin alkua,
mutta... jne. Kuuluisa lääkäri kuunteli häntä ja kesken hänen
puhettaan katsoi suurta kultakelloaan.
-- Niin, hän sanoi. -- Mutta...
Kotilääkäri vaikeni kunnioittavasti kesken puhettaan.
-- Kuten tiedätte, tuberkuloosiprosessin alkua me emme voi
määritellä; kavernien ilmaantumiseen saakka ei ole mitään selviä
tunnusmerkkejä. Mutta aavistaa me voimme. Ja oireita sinnepäin on:
huono ruokahalu, hermoston kiihtymys ym. Kysymys kuuluu siis: mitä on
tehtävä ruokahalun ylläpitämiseksi tuberkuloosiprosessia pelattaessa?
-- Mutta tiedättehän, että tällaisessa piilee aina siveellisiä,
henkisiä syitä, rohkeni kotilääkäri huomauttaa suu hymyssä.
-- Jaa, se on itsestään selvä, vastasi kuuluisa lääkäri katsahtaen
taas kelloonsa. -- Anteeksi, onkohan Jauzan silta jo asetettu
paikoilleen vai pitääkö vielä ajaa ympäri? kysyi hän. Jaha! Vai on jo
paikoillaan. No, parissakymmenessä minuutissa kai tämän välin ajaa.
Niin, mehän puhuimme siitä, että kyse on ruokahalun ylläpitämisestä
ja hermojen parantamisesta, sillä ne ovat yhteydessä keskenään.
-- Entä ulkomaanmatka? kysyi kotilääkäri.
-- Minä vihaan ulkomaanmatkoja. Ja suvaitkaa huomata: jos on
aluillaan tuberkuloosiprosessi, mitä me emme voi tietää, niin ei
ulkomaanmatka auta. Täytyy käyttää sellaista keinoa, joka ylläpitäisi
ruokahalua eikä vahingoittaisi sairasta.
Ja kuuluisa lääkäri esitti suunnitelmansa kivennäisvesiparannuksesta,
jonka määräämisestä oli se silminnähtävä etu, ettei se ainakaan
pahentaisi asiaa.
Kotilääkäri kuunteli tarkkaavasti ja kunnioittavasti.
-- Mutta ulkomaanmatkaa puoltaa mielestäni tapojen vaihdos ja
vapautuminen muistoja herättävistä olosuhteista. Ja toiseksi...
äidin tekee mieli, hän sanoi.
-- Vai niin! No, siinä tapauksessa he voivat lähteä, kun eivät
vain ne saksalaiset puoskarit pahentaisi asiaa... Kun ne saisi
tottelemaan... No niin, lähtekööt vain.
Hän katsoi taas kelloaan.
-- Ohoo! Jo on aika, ja meni ovelle.
Kuuluisa lääkäri ilmoitti vanhalle ruhtinattarelle, -- säädyllisyyden
vaisto saneli hänelle sen --, että hänen piti vielä kerran saada
nähdä sairasta.
-- Kuinka! Vieläkö uusi tutkimus! huudahti äiti kauhuissaan.
-- Ei, ei, ruhtinatar, tarvitsen vain muutamia yksityiskohtaisempia
tietoja.
-- Olkaa hyvä.
Ja äiti astui lääkärin edellä vierashuoneeseen Kittyn luo.
Laihtuneena ja hehkuvin kasvoin Kitty seisoi keskellä huonetta,
silmissään kärsityn häpeän synnyttämä omituinen kiilto. Kun lääkäri
tuli sisään, sävähti hän vieläkin punaisemmaksi ja silmiin kihosi
kyyneleitä. Koko hänen tautinsa ja sen hoito tuntui hänestä tyhmältä
ja naurettavalta kujeelta! Hänen parantamisensa näytti hänestä yhtä
hassulta kuin särkyneen maljakon sirpaleinen yhteenliittäminen.
Hänen sydämensä oli särkynyt. Aikoivatko he tosiaan parantaa hänet
pillereillä ja pulvereilla? Mutta oli mahdotonta loukata äitiä,
semminkin kun äiti piti itseään syyllisenä kaikkeen tähän.
-- Saanko pyytää teitä istumaan, ruhtinatar, sanoi kuuluisa lääkäri
Kittylle.
Hän istuutui itse suu hymyssä Kittyn viereen, tarttui valtimoon ja
alkoi tehdä kuivia kysymyksiään. Kitty vastasi hänelle, mutta nousi
samassa kiivastuneena pystyyn.
-- Suokaa anteeksi, tohtori, mutta tämä ei toden totta hyödytä yhtään
mitään. Te kysytte minulta kolme kertaa yhtä ja samaa.
Kuuluisa lääkäri ei loukkaantunut.
-- Sairaalloista hermostuneisuutta, hän sanoi vanhalle
ruhtinattarelle, kun Kitty oli lähtenyt huoneesta. -- Olenkin muuten
jo valmis...
Ja lääkäri määritteli ruhtinattarelle tieteellisen tarkasti, ikään
kuin tunnustaen hänet poikkeuksellisen viisaaksi naiseksi, nuoren
ruhtinattaren tilan ja antoi lopuksi ohjeita noitten tarpeettomien
vesien juonnista. Kysymykseen, olisiko lähdettävä ulkomaille, lääkäri
vastasi syventymällä mietteisiinsä, ikään kuin harkitakseen vaikeaa
pulmaa. Lopullinen ratkaisu kuului seuraavasti: oli lähdettävä, mutta
ei ollut uskottava puoskareihin, vaan kaikessa käännyttävä hänen
puoleensa.
Oli kuin olisi tapahtunut jotain hauskaa lääkärin poistuttua.
Äiti tuli entistä iloisempana takaisin tyttärensä luo, ja Kitty
teeskenteli myös tulleensa iloisemmaksi. Hänen täytyi nyt
teeskennellä niin usein, miltei alinomaa.
-- Eihän minua mikään vaivaa, äiti. Mutta jos te tahdotte lähteä,
niin lähtekäämme, hän sanoi ja alkoi puhella matkavalmisteluista
koettaen vaikuttaa siltä kuin ehdotettu matka innostaisi häntä.