Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan
suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.
Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa
lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin
aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten
hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä
toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä
rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut
ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli
miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä
Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!"
Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen
huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän
pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa
ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat,
ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen.
Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä
virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat
hänen ympärillään.
-- Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli
kolisten. -- Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta
kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet
tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten
paronittareen. -- Olette kai tutut?
-- Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen
paronittaren pientä kättä. -- Vanha ystävä!
-- Te tulette matkalta, sanoi paronitar, -- minä menen pois. Oi, minä
menen heti, jos minä häiritsen.
-- Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. --
Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.
-- Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar
Petritskille.
-- Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.
-- Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille
kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja
huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.
-- Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen
sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan
häneen. -- Minä panen lisää.
-- Turmelette!
-- En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä
katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.
-- Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?
-- En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.
-- Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.
Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle
uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.
-- Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää
tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä
oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa
kahvia! -- menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä
tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö
moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton,
hän sanoi ylenkatseellisesti, -- hän tahtoo käyttää hyväkseen minun
omaisuuttani.
Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista
lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen
heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan
tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan
kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin.
Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia
naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli
elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla
viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että
piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin
samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien
ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset,
johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs,
komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja
nauraa kaikelle muulle.
Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta
saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta
samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin
tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.
Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja
kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää;
se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.
-- No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun
omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos -- epäpuhtaus.
Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?
-- Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa
lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti,
vastasi Vronski.
-- Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten.
Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi
hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski
kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se
oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä
oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi
panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin.
Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit
lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka,
varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen,
hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista
tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa
hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit,
vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli
loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa
syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan
hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja
kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä
Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan
pietarilaiselämäänsä.
-- Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista
tervettä kaulaansa vedellä. -- Onko se mahdollista! huudahti
hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt
Fertinghofin. -- Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä
Buzulukov?
-- Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. --
Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan
hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa
kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä
kevyemmät. Seisoo mies... Ei, kuuntelehan sinä.
-- Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla
pyyhkeellä.
-- Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa,
ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä.
Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän...
Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa
kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä
ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään
kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt.
Voitko kuvitella! Se... mikä se nyt oli... aikoi jo ottaa
häneltä kypärän... ei vaan anna!... Toinen tempaisee sen ja
antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo
suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella,
sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa
konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!
Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo
muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan
tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.
Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana
univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi
mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja
voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata
Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin
kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.