Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta
-- kuten usein sattui, -- ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän
meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita
oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia
asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina
pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin
iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä
eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille
virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden
aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä
viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan
valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki
valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti
päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli
jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu.
Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului,
hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja
ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa
kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen
hymyillen.
-- Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän
korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.
Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia
ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta
enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja
yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia
vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä
poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar
Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli
pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa
hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä,
että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis.
Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja
harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen
taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt
muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa
sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli
pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua
kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli
tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli
puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin,
että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen
täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa
kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet.
Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt
iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi
ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli
tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein
sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta
ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan
englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli
kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui
sisään.
-- Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.
-- Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.
-- Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan
miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa,
perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi
säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.
-- Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä,
vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.
Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää,
etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi
lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään
ja piti siitä.
-- Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet
tullut kotiin, jatkoi mies. -- No mitä siellä puhutaan uudesta
ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?
Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään
pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli
niin suuriarvoista hänen miehelleen.
-- Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies
itsetyytyväisesti hymyillen.
Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain,
joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa,
ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama
itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista,
joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.
-- Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä
asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.
Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.
-- Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi
mies.
-- Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi
tämän salin läpi työhuoneeseen. -- Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.
-- Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi
Aleksei Aleksandrovitsh. -- Oikein mainio kirja.
Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille,
ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen
ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin.
Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen
aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin
huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että
oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset
ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras
asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei
Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä
alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että
politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh
epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja
varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli
mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta,
Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä
runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja
loogisesti.
-- No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne
nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja
vesikarahvi. -- Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.
Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.
"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava
alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään
kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä
ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen
korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut
tukkansa?..."
Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä
ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden
jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen
luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.
-- On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni
makuuhuoneeseen.
"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?"
ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei
Aleksandrovitshin.
Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei
ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan
oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin:
tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.