Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.
Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattaren
kiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"
Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.
-- Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän
opettajatarneidille. -- Tiesinhän minä!
Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen
tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä
oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan
sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin
viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten
sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi
miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään
ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja
rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään.
Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen,
millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi
lukea ja opettaa muita lapsia.
-- Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.
-- Minusta paras koko maailmassa.
-- Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.
Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin
kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli
pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja
kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki
hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.
-- No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitär
Lidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.
-- Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin
merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. -- Minun kälyni on yleensä
liian päättäväinen.
Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat
asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän
keskeytti Annan:
-- Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin
näännyksissä tänään.
-- No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.
-- Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja
välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli
uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä
alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan,
lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään.
-- He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten
niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne
niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat
sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta...
Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär Lidia
Ivanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.
Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä
kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten
kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran
istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.
"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen
huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen
hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on
hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan
ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden
ja hyveen alalta."
Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär,
virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset.
Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei
Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti
päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla -- poika
söi erikseen -- ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle
keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.
Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat
kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja
nuhteeton.
Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan
oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä
loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta
ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin
tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen
muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka
kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen
nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli
vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen
asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen
eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan.
"Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään
puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.