Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä
sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin
tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja
kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään,
näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä.
Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut
piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata
häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen
edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin
häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen
hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi
ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä
ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.
Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas,
ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, --
hän ei vielä uskonut siihen, -- vaan siksi, että se vaikutelma, joka
hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.
Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut
sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet
voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan
tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä
onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti
sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa
tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän
Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan
seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin
lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä
nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä.
Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia
niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja,
ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen
vapisemaan.
Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman
yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn
jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan
vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän
itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain,
kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa
Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti
saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta
Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa
yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli
mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta
täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen,
hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin
kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui
tyynesti Annan käteen.
Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät
kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja
selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa
ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen,
joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian
joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti
Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan
koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä
oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja
hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja
innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta
luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin
ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen,
ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen
vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei
rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.
Lähestyessään Anna Arkadjevnaa takaapäin hän huomasi ilokseen, että
Anna tunsi hänen tulevan ja halusi vilkaista taakseen, mutta nähtyään
hänen jo olevan siinä kääntyi taas miehensä puoleen.
-- Hyvinkö vietitte yönne? Vronski sanoi kumartaen samalla kertaa
hänelle ja hänen miehelleen ja jättäen Aleksei Aleksandrovitshin
asiaksi ottaa kumarruksesta osansa ja tuntea hänet tai olla
tuntematta, miten tämä itse halusi.
-- Kiitos, sangen hyvin, vastasi Anna Arkadjevna.
Hän kasvonsa näyttivät väsyneiltä eikä niissä nyt ollut tuota hymyyn
ja silmiin pyrkivää eloisuuden väreilyä. Mutta hänen katsahtaessaan
Vronskiin hänen silmissään välähti jotain, ja vaikka välähdys kesti
vain silmänräpäyksen, Vronski oli siitä onnellinen. Anna vilkaisi
mieheensä nähdäkseen, tunsiko tämä Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh
katsoi Vronskiin ikävystyneen näköisenä miettien hajamielisesti, kuka
tuo mies oli. Vronskin tyyneys ja itseluottamus kilpistyivät kuin
viikate kivistä Aleksei Aleksandrovitshin kylmää itseluottavaisuutta
vasten.
-- Kreivi Vronski, Anna sanoi.
-- Jaaha! Me taidamme olla tuttuja, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh
välinpitämättömästi antaen kättä. -- Menit äidin kanssa ja tulet
pojan kanssa, hän sanoi lausuen joka sanan selvästi, kuin hopearuplaa
kilauttaen. -- Tulette varmaan virkalomalta? kysyi hän ja odottamatta
vastausta kääntyi vaimonsa puoleen, taannoinen pilansävy äänessään:
-- No vuodatettiinko Moskovassa viljalti eronkyyneliä?
Hän tahtoi antaa Vronskin tuntea, että halusi jäädä yksin, ja
käännähtäen häneen päin kosketti hattuaan. Mutta Vronski kääntyi Anna
Arkadjevnan puoleen:
-- Toivon saavani kunnian käydä luonanne, hän sanoi. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi Vronskiin väsynein silmin.
-- Tehkää hyvin, hän sanoi kylmästi, -- maanantaisin otamme vastaan
vieraita. Päästyään Vronskista eroon hän sanoi vaimolleen: -- Kuinka
hauskaa, että minulla oli juuri puoli tuntia aikaa, joten saatoin
tulla sinua vastaan ja osoittaa sinulle hellyyttäni, jatkoi hän
samaan pilailevaan sävyyn.
-- Sinä korostat jo liikaa hellyyttäsi, jotta minä oikein ymmärtäisin
pitää sitä arvossa, Anna sanoi samaan sävyyn tahtomattaankin
kuulostaen takana kulkevan Vronskin askeleita. "Mutta mitä minä
siitä?" hän ajatteli ja alkoi kysellä mieheltään, kuinka Serjozha oli
viettänyt aikaansa hänen poissa ollessaan.
-- Oo, mainiosti! Mariette sanoo, että hän on ollut hyvin kiltti,
eikä... minun täytyy pahoittaa mieltäsi... eikä ole ikävöinyt
sinua niin kuin miehesi. Mutta kiitos vielä kerran, ystäväni,
että lahjoitit minulle päivän. Meidän rakas samovaarimme tulee
riemastumaan. (Samovaariksi hän sanoi kuuluisaa kreivitär Lidia
Ivanovnaa siitä syystä, että tämä oli aina kuohuksissaan ja
kuumeissaan.) Hän on kysellyt sinua. Ja tiedätkö, jos saan antaa
neuvon, -- menisit jo tänään käymään hänen luonaan. Hänhän ottaa
kaikki asiat sydämelleen. Nyt hänellä on kaikkien omien asioittensa
lisäksi mielessään Oblonskien saattaminen sopuun.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli Annan miehen ystävä ja keskeinen hahmo
siinä pietarilaisessa seurapiiriryhmittymässä, jota lähinnä Annakin
miehensä kautta oli.
-- Minähän olen kirjoittanut hänelle.
-- Mutta hän tahtoo saada selvityksen kaikesta. Käy siellä jollet
ole väsynyt, ystäväni. No, Kondrati tuo sinulle vaunut, minä lähden
komiteaan. Minun ei siis tarvitse enää olla yksin päivällispöydässä,
jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jo vakavampaan sävyyn. -- Sinä et usko
kuinka olen tottunut...
Ja puristaen pitkään vaimonsa kättä hän saattoi vaimon vaunuun,
erikoista hymyään hymyillen.