Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja vihelteli vaununpyörien välissä
pyyhältäen aseman nurkan takaa. Vaunut, pylväät, ihmiset, kaikki mitä
näkyi, oli toiselta puolen lumen peitossa ja lumeentui yhä enemmän.
Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina
puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. Siitä huolimatta
juoksenteli muutamia miehiä narahtelevalla asemasillalla iloisesti
puhellen ja suurta ovea yhtenään avaten ja sulkien. Kumartunut
ihmishahmo livahti Annan jalkojen ohi, ja kuului vasaraniskuja rautaa
vasten. "Tee ilmoitus!" kajahti kiukkuinen ääni toiselta puolen
myllertävästä pimeydestä. "Tänne, olkaa hyvä! N:o 28!" huusivat eri
äänet ja lumisia miehiä juoksi pitkin siltaa. Pari hevosmiestä,
hehkuvat savukkeet suussa, kulki hänen ohitseen. Hän hengitti vielä
kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo
käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoon ja mennäkseen
sisään, kun sotilastakkinen mies tuli aivan hänen viereensä ja peitti
häneltä lyhdyn häilähtelevän valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi
heti Vronskin kasvot.
Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi, eikö Anna tarvitsisi mitään,
jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna ei vastannut, vaan katsoi
mieheen kauan ja kiinteästi, ja vaikkakin Vronski seisoi varjossa,
hän luuli erottavansa tämän kasvojen ja silmien ilmeen. Hän näki
taaskin saman kunnioittavan ihastuksen ilmeen, joka oli niin
voimakkaasti vaikuttanut häneen eilen. Hän oli viime päivinä ja vielä
aivan vastikään useat kerrat vakuuttanut itselleen, että Vronski
oli hänelle vain eräs noita satoja iäti samanlaisia, kaikkialla
tavattavia nuoria miehiä, ja ettei hän ikinä antaisi itsensä edes
ajatella tätä. Mutta nyt, kohtaamisen ensi hetkellä, hänet valtasi
riemukkaan ylpeyden tunne. Hänen ei tarvinnut kysyä, miksi mies oli
täällä. Hän tiesi sen yhtä varmasti kuin jos mies olisi sanonut, että
hän oli täällä ollakseen siellä missä Annakin.
-- Minä en tiennyt teidän olevan matkalla. Mitä varten te
matkustatte? kysyi Anna laskien alas kätensä, jolla oli tarttunut
tankoon. Ja peittelemätön ilo ja eloisuus loisti hänen kasvoistaan.
-- Mitäkö varten matkustan? toisti Vronski katsoen Annaa suoraan
silmiin. -- Te tiedätte, että minä matkustan siksi, että saisin olla
siellä missä tekin, hän sanoi, -- muuta en voi.
Ja samassa tuuli ikään kuin esteensä voittaen ravisti lumen vaunujen
katoilta, rämisytti jotain irtaantunutta rautalevyä, ja edestäpäin
kuului haikeana ja synkkänä veturin sakea, kiljahtava vihellys.
Tuiskun koko kaameus tuntui Annasta nyt vielä entistä ihanammalta.
Vronski oli sanonut sen, mitä hänen sydämensä oli halunnut, mutta
mitä hän järjellään pelkäsi. Hän ei vastannut mitään, mutta Vronski
näki taistelun väreitä hänen kasvoillaan.
-- Antakaa minulle anteeksi, jos pahoitin mielenne sanoillani, hän
sanoi nöyrästi.
Vronski puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta niin lujasti ja
horjumattomasti, ettei Anna pitkään aikaan voinut vastata mitään.
-- Te sanoitte sopimattomasti, ja minä pyydän teitä: jos olette hyvä
ihminen, niin unohtakaa, mitä sanoitte, niin kuin minäkin unohdan,
Anna sanoi viimein.
-- En koskaan unohda ainoatakaan sanaanne, en ainoatakaan liikettänne
enkä voi...
-- Lopettakaa, lopettakaa! Anna huudahti koettaen turhaan saada
ankaraa ilmettä kasvoilleen Vronskin katsellessa häntä ahnaasti.
Tarttuen kädellään kylmään tankoon Anna nousi vaununportaille ja
meni nopeasti vaunun eteiseen. Siihen hän pysähtyi pohtiakseen
mielessään, mitä oli tapahtunut. Hän ei muistanut omia sanojaan
eikä miehen sanoja, mutta hän tunsi, että tuo hetken keskustelu oli
hirvittävästi lähentänyt heitä; ja hän oli siitä sekä pelästyksissään
että iloissaan. Seistyään siinä muutaman sekunnin hän meni vaunuun
ja istuutui paikalleen. Jännittynyt olo, joka alussa oli vaivannut
häntä, uudistui jälleen ja kasvoi niin voimakkaaksi, että hän
pelkäsi joka hetki jotain liian kireää katkeavan sisimmässään.
Hän ei nukkunut koko yönä. Mutta siinä jännityksessä ja niissä
houreissa, jotka täyttivät hänen mielikuvituksensa, ei ollut mitään
vastenmielistä eikä synkkää, vaan päinvastoin jotain ilahduttavaa,
polttavaa ja kiihottavaa. Aamuyöstä Anna vaipui istuallaan
unenhorroksiin, ja kun hän heräsi, oli jo valoisa ja juna läheni
Pietaria. Ajatukset kodista, miehestä ja pojasta sekä tämän ja
huomispäivän huolet saartoivat hänet heti.
Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta,
kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä
kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet
tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa
hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat
pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan,
huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan
häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne
kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja
väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä
sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva
tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi
hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen
mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa.
Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen
selvästi ja kipeästi.
-- Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna,
palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella
äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti
puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin,
joka tosiaankin puhui niin.
-- Onko Serjozha terve? kysyi Anna.
-- Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, -- minun tunteeni
tulisuudesta? Terve on, terve...