"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna
Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli
hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt
vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan
Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä.
"Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin
ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."
Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa
hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon.
Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun,
otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa
huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan
sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi
puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan
saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin
naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun,
vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen
kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen
romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi
touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut
olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi
lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun
kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen
lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä
tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama
tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat
lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea
ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku
polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden
hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta
lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei
miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos
hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti
mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki,
miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti
metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti
kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei
voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen
hän koetti lukea edelleen.
Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa,
paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen
kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria
varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä
häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään
loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja
heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen
lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä.
Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä
ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen
rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän
eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne
juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä
kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää,
kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi
ja korjasi asentoaan. -- "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää
kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan
välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten
tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa;
mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli
paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja
kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta,
joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että
hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle
ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi
silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa
liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi
kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun
häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus
siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se
kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä
tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko
varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä
kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima
vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua
tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja
riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti,
että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui
nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja
lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen
meni taas kaikki sekaisin... Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi
järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan
koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi
ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi;
sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen.
Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää,
päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen,
lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi
pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu
asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan
hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.
-- Ulosko suvaitsette? -- kysyi Annuska.
-- Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.
Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja
alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä
hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain
odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä
ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon
ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni
vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla
vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän
hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa
ja valaistua asemaa.